Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomalaiset vapaaehtoiset Viron vapaussodassa

 

Viron vapaussotaa voidaan perustellusti pitää osana suomalaisten heimosotia. Heimoaate eli vasta itsenäistyneessä Suomessa vahvana ja sen puitteissa tehtiin suuria suunnitelmia kaikkien suomensukuisten kansojen saattamisesta Suomen hallintaan. Vuosina 1918-1920 käyty Viron vapaussota ja heimoveljien avustamainen kamppailussa Neuvosto-Venäjää ja puna-armeijaa vastaan sopi tähän kuvaan hyvin.

Historiallinen tausta

Virolla on pitkä tuulinen historia, jonka aikana maassa ovat valtaa pitäneet tanskalaiset, saksalaiset ja ruotsalaiset. Suuren pohjansodan jälkeen 1721 Viro joutui Venäjän haltuun. Aina keskiajalta asti baltiansaksalaisilla kartanonomistajilla olleet suuret etuoikeudet ja poliittinen vaikutusvalta säilyivät myös Venäjän vallan alla, samalla kun tavallista kansaa kohtasi muun Venäjän tavoin maaorjuus. Maaorjuus lakkautettiin 1800- luvun puolivälissä ja silloin alkoi myös virolaisten kansallinen herääminen.

Venäjälle levisi vallankumousliike 1905 ja lokakuussa alkoi yleislakko, johon myös Viro liittyi. Lokakuussa 1905 tsaari Nikolai II joutui taipumaan poliittisiin uudistuksiin ja allekirjoitti manifestin, joka toi uusia vapauksia Venäjän alamaisille. Näihin kuului mm. puhe- yhdistymis- ja kokoontumisvapaus. Lisäksi perustettiin kansanedustuslaitos. Joulukuussa tilanne kiristyi uudelleen, kun Tallinnaan ja sen lähialueille julistettiin sotatila. Väliin jääneiden kahdeksan viikon aikana Virossa vallitsi sana- ja painovapaus ja poliittiset puolueet alkoivat muotoutua.

Ensimmäinen maailmansota ei alkuvaiheessa yltänyt Viroon saakka. Venäjän heikkous ja sisäiset levottomuudet kuitenkin herättivät virolaistenkin keskuudessa haaveita itsenäistymisestä. Suuri osa virolaisista kuitenkin pysyi lojaalina keskusvaltaa kohtaan ajatelleen, että lojaalisuus palkittaisiin myöhemmin autonomialla.

Virolaisia palveli Venäjän armeijassa n. 100 000 henkeä hajautettuina eri yksiköihin. Virolaispoliitikkojen yksi tavoitteista oli saada virolaiset sotilaat yhdistettyä yhdeksi joukko-osastoksi, joka sijoitettaisiin Viron alueelle.

Maaliskuun 1917 vallankumous mahdollisti Viron autonomian, joskin väliaikaisena. Samalla virolaisten asuinalueet yhdistettiin Viron kuvernementiksi, jolloin Viron historiassa syntyi ensimmäistä kertaa yhtenäinen valtiollinen kokonaisuus. Poliittisesti yhteiskunta oli sekavassa tilassa. Hallituksen asema oli heikko, baltiansaksalaisilla oli omat tavoitteensa ja he pitivät tiivistä yhteyttä Saksaan suojelun toivossa. Bolsevikitkin kasvattivat kannatustaan.

Autonomian yhteydessä virolaiset olivat saaneet luvan omien joukko-osastojen perustamiseen ja tavoitteeksi tuli oma divisioona, joka syntyikin vuodenvaihteessa 1917-1918. Kansallisiin joukkoihin myöntymistä vauhditti saksalaisten hyökkäysuhka, joka oli tuolloin todellinen.

Lokakuun vallankumous Venäjällä toi valtaan bolsevikit, jotka nousivat hetkeksi myös Viron johtoon. Heidän asemansa oli kuitenkin heikko, eikä ennalleen jätetty virkakoneisto totellut heitä. Bolsevikit saivat kuitenkin aikaan erityisesti baltiansaksalaisiin kohdistuneen terrorin.

Virolaiset eivät kuitenkaan alistuneet hiljaa punakaartien valtaan. Syksyllä 1917 oli Johan Pitkan organisoimana perustettu suojeluskuntajärjestö, Omakaitse. Omakaitsesta oli tarkoitus tulla todellinen kansanmiliisi, joka olisi poliittisesti puolueeton ja avoin kaikille kansalaisuuksille ja säädyille. Omakaitse onnistui pitämään yllä järjestystä ja valvomaan. Se operoi selvästi viranomaisten apuna. Oli selvää, että järjestö olisi bolsevikkien silmätikkuna. Punakaartit pidättivät Omakaitsen toimiston koko henkilökunnan, mutta järjestö kykeni sen jälkeen vielä maanalaiseen toimintaan.

Saksalaiset tulevat

Saksa oli jo lokakuussa 1917 miehittänyt Viron länsirannikon suuret saaret. Helmikuussa 1918 hyökkäys jatkui mantereelle. Maaliskuussa Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin sopimuksen, joka antoi Saksalle vapaat kädet Baltiassa. Vetäytyvän puna-armeijan ja etenevien saksalaisten väliin jäi tyhjiö, joka antoi Virolle mahdollisuuden julistautua itsenäiseksi. Itsenäisyysjulistus luettiin Pärnussa 23. helmikuuta 1918 ja seuraavana päivänä se luettiin Tallinnassa. Saksalaisten eteneminen oli kuitenkin niin nopeaa, etteivät virolaiset ehtineet organisoida vastarintaa. Virolaisrykmentit myös kieltäytyivät taistelemasta saksalaisia vastaan. Viron itsenäisyys päättyi jo 25. helmikuuta saksalaisten vallattua Tallinnan ja ilmoitettua, etteivät he tunnusta Viron itsenäisyyttä.

Saksalaiset pidättivät itsenäisyyden kannattajia ja sivistyneistöä. Virolaissotilaat riisuttiin aseista ja virolaisrykmentit lakkautettiin. Näyttikin siltä, että virolaisista tulisi Saksan alamaisia. Miehittäjien tavoitteena olikin alueen saksalaistaminen ja liittäminen Saksaan. Virolaisten onneksi Saksan miehityskausi jäi melko lyhyeksi ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan tappioon ja romahtamiseen. Saksalaisjoukot poistuivat Virosta joulukuun 1918 aikana. Puna-armeija pyrki välittömästi täyttämään muodostuneen tyhjiön.

Saman päivänä, 11.11.1918, kun Saksa antautui länsirintamalla, pidettiin Tallinnassa uuden suojeluskunnan perustava kokous. Saksalaisten haltuun joutunut Omakaitse lakkautettiin ja perustettiin Kaitseliit, johon jäseneksi pääsivät vain virolaiset. Kaitseliit organisoitiin maakunnittain ja se oli sotilaallinen organisaatio komentosuhteineen ja sotilasarvoineen. Alun vaikeuksista huolimatta vapaussodan alussa suojeluskuntalaisia oli 240 upseeria ja 11000 miestä. Aseistusta oli 4000 kivääriä ja 10 konekivääriä.

Vapaussota alkaa

Virossa alkoi marraskuussa 1918 sota, jossa yhdellä puolella olivat virolaiset ja toisella venäläiset kommunistit. Toki myös punaisten joukossa oli virolaisia, mutta heidän määränsä oli vähäinen. Sotaa ei siis voi luonnehtia sisällissodaksi. Enimmillään punaisten joukoissa oli n. 8500 virolaista. Kun toukokuussa 1919 puna-armeijan suurimman virolaisrykmentin komentaja antautui joukkoineen, voitiin puhua sisällissodasta vielä vähemmän.

Virossa julistettiin Neuvosto-Venäjän hyökkäystä vastaan vapaaehtoinen liikekannallepano 16.11.1918. Sillä odotettiin saatavan rintamalle 25 000 miestä. Armeijan johtoon nimettiin Johan Laidoner. Viron yhteiskunnan sekava tilanne ja neljän sotavuoden tuoma väsymys kuitenkin aiheuttivat kieltäytymistä. Lähes aseettoman Viron mahdollisuuksiin ei uskottu, vaan taistelu tuntui mielettömältä uhkapeliltä. Tätä mielikuvaa ruokki kommunistien propaganda varsin tehokkaasti.

28.11. oli armeijan kirjoihin kirjattu vasta 800 vapaaehtoista, näistäkin suurin osa upseereita. Niinpä julistettiin yleinen liikekannallepano. Silti joulukuussa 1918 armeijan miesmäärä oli vain 2300 miestä. Puna-armeija pääsikin etenemään Viroon idästä ja etelästä päästen loppuvuodesta 1918 aina Kehran liepeille saakka, vain 35 kilometrin päähän Tallinnasta. Silloin sodassa tapahtui käänne.

Suomalaiset tulevat

Viron taistelu tuntui toivottomalta. Yli puolet sen maa-alasta oli vihollisen hallussa ja kotikommunistit puuhasivat vallankumousta. Virosta lähti avunpyyntöjä maailmalle. Englantilaiset vastasivat lähettämällä Suomenlahdelle laivasto-osaston, joka toi aseita ja tarvikkeita ja esti mereltä Tallinnaan kohdistuvat hyökkäykset. Pohjoismaat pysyttelivät puolueettomina. Suomi oli tässä poikkeus ja apua Viroon ryhdyttiinkin puuhaamaan.

Oli Suomelle edullista padota bolsevismin leviäminen ja pitää Suomenlahden eteläranta ystävällismielisen valtion hallussa. Viron puolustus nähtiin osin myös Suomen puolustuksena ja hallitus lähettikin Viroon aseita jo marras- joulukuun vaihteessa. Nopeassa tahdissa Viroon lähti yli 5000 kivääriä, konekiväärejä, tykkejä, ampumatarvikkeita ja varusteita. Aselastilla oli merkittävä vaikutus rintaman vakauttamiseen. Vaikka tammikuussa 1919 Viroon lähetettiin lisää aseita, niin vakinaisen sotaväen lähettämiseen Suomi ei pyynnöistä huolimatta suostunut. Uutiset Virosta saivat useammallakin taholla syntymään ajatuksia vapaaehtoisen värväämisestä.

Vapaaehtoisten värväämistä varten perustettiin Viron Avustamisen Päätoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuli senaattori O.W.Louhivuori ja jossa oli edustettuna kaikki puolueet sosiaalidemokraatteja lukuun ottamatta. Toimikunta perusti värväyspisteitä ympäri maata ja teki aluksi Viron kanssa sopimuksen 2000 miehen joukon muodostamisesta. Suunnitelman mukaan joukko jakaantuisi kahteen yksikköön. Ensimmäistä komentaisi ruotsalaissyntyinen majuri Martin Ekström ja toista virolaissyntyinen everstiluutnantti Hans Kalm. Molemmat upseerit olivat kunnostautuneet Suomen vapaussodassa. Valtionhoitaja Mannerheimin vaatimuksesta joukoille asetettiin yhteinen ylipäällikkö, kenraalimajuri Martin Wetzer.

Kutsuja aseisiin heimoveljien auttamiseksi alettiin levittää. Into lähteä Viroon osoittautui ennakoitua suuremmaksi. Loppujen lopuksi taisteluihin osallistui noin 3700 suomalaista.

I Suomalainen vapaajoukko

Majuri Ekström ryhtyi joukkojensa järjestämiseen pari viikkoa ennen Kalmia. Hänen n. 1100 miehen, eli vahvennetun pataljoonan suuruinen joukkonsa saapui Tallinnaan vuoden 1918 lopulta lähtien ensimmäisen pataljoonan saapuessa 30. joulukuuta. Vastassa oli Viron korkeinta sotilaallista ja poliittista johtoa. Suomalaisten saapuminen herätti heti virolaisissa taistelutahtoa. Enää ei oltu yksin. Saapumispäivä muuttui iltaa kohti juhlaksi, oli teatteria, juhlapäivällistä ja vieraanvaraisuutta. Illalla koko komppania olikin humalassa, mikä ei miellyttänyt Ekströmiä, joka kirjasi päiväkirjaansa lyhyen kommentin ”fy fan!”

Ekström oli värvännyt tykistön komentajakseen ruotsalaisen Fritz Frantzonin. Kun Frantzon halusi tarkastaa tykistökaluston, oli Eksrömin vastaus jäätävä: Tykistön? Ei minulla ole. Ota itse venäläisiltä.

Vuoden vaihteessa Viron armeija oli n. 4800 miehen vahvuinen. Se onnistui kuitenkin pysäyttämään puna-armeijan hyökkäyksen vuoden 1919 ensimmäisellä viikolla. Yhden ensimmäisistä, ellei peräti ensimmäisen voiton arkkitehteina olivat omin päin Viroon lähteneet suomalaiset 

Kehran asema

Kehran asema

Albert Penttilä, nuorin jääkäreistä, Viroon saapuessaan 16-vuotias, sekä Gunnar Ambrosius. Panssarijunien tukemana heidän johtamansa 5. rykmentin tiedusteluosasto va

ltasi Prisken kylän. Samaan aikaan puna-armeijan voimat Virossa 

alkoivat ehtyä sillä oli maassa noin 6500 miestä. Myös kaluston erot tasoittuivat.

Virolaiset joukot aloittivat vastahyökkäyksen 2. tammikuuta ja tässä vaiheessa n. 500 miehen vahvuiset Ekströmin joukot liittyivät mukaan 5. tammikuuta. Vapaajoukon ensimmäinen taistelu käytiin Kahala- joella. Suomalaiset tartuttivat hurjaa hyökkäyshenkeään myös virolaisiin. Usko omiin kykyihin ja aseisiin oli vahva. Lisää pontta antoi se, että vastassa oli paljon entisiä suomalaisia punakaartilaisia. Suomalaiseen kommunistirykmenttiin kuulunut 

Kahala-joki

Hjalmar Front on kertonut, kuinka eräässä kohtaamisessa kuului huuto:” Tännekö t

e perkeleen punikit olette tulleet, tuosta saatte saatanat!” Huutoa seurasi pitkä konekiv

äärin sarja. Venäläisten bolsevikkien kerrotaan kutsuneen suomalaisia vapaaehtoisia harmaiksi piruiksi, jotka kävivät päälle välittämättä mistään 

suojeluskuntamarsseja tai Isontalon Anttia laulaen. Suomalaiset hyökkäsivät myös pimeässä pelkillä puukoilla aseistautuneena. Useasti puna-armeijalaiset yllätettiin täysin ja suomalaiset saivat saaliiksi aseita ja tarvikkeita. Eikä kestänyt kauaa, kun Frantzon sai kalustonsa.

Panssarijunilla oli suuri merkitys Viron vapaussodassa huonon tiestön vuoksi. Virolla oli useita enemmän tai vähemmän improvisoituja panssarijunia niin leveille kuin kapeillekin raiteille. Virolaisten päästessä etenemään, pääsivät junat oikeuksiinsa. Niillä tehtiin iskuja vihollisen selustaan. kapteeni Anton Irvin johtama panssarijuna no1 tuhosi Kehran lähellä kokonaisen vihollispataljoonan. Panssarijunat etenivät aina Aegviiduun saakka. Virolaisten ja suomalaisten eteneminen oli nyt todella nopeaa. Puna-armeijan toiminta muistutti lähinnä pakoa. Ja suomalaisia puna-armeija näki sielläkin, missä niitä ei koskaan ollutkaan.

9.1. virolaiset ja suomalaiset olivat edennet Kolgan-Loksan tasalle, josta hyökkäys eteni kohti Rakverea. 11.1. Ekström sanoi puoli leikillään luutnantti Erkki Warmavuorelle, että mikäli tämä pääsee Rakvereen seuraavaan aamuun klo seitsemään mennessä, hänet ylennetään. Seuraavana päivänä Eksrtöm sai viestin: "saavuimme Rakvereen tänään klo 6.” Allekirjoituksena:” Warmavuori, ratsumestari.” Puna-armeija oli yllättäen jättänyt kaupungin.

Virolaiset panssarijunat eivät enää päässeet tukemaan hyökkäystä, sillä vihollinen oli katkaissut radan. Siitä huolimatta virolainen jalkaväki valtasi Jõhvin 17.1.

Mannerheim oli kieltänyt olosuhteiden vuoksi Ekströmin suunnitteleman koukkauksenMaihinnousun muistomerkki Udriassa mereltä. Ekström ei kuitenkaan antanut periksi ja hänen alaisuuteensa koottiin 600 suomalaista ja 400 virolaista iskuosastoksi, joka nousi laivoihin Kundan satamassa ja teki 17.1. maihinnousun vihollisen selustaan Udrian rannikolle. Olosuhteet olivat vaikeat, aallokko voimakas ja vesi jäätävää. Jokainen mies kastui läpimäräksi. Maihinnousua oli vastassa vain harva tykkituli ja maihinnousupäivä taisteltiin tasaväkisesti Laagnan kartanon lähellä. Puna-armeijan tavoite ostaa aikaa vetäytymiselle onnistui vain osittain.

Seuraavana päivänä kirjoitettiin yksi kunniakkaimmista luvuista suomalaisessa sotahistoriassa. Luutnantti Anto Eskolan johtama ensimmäinen komppania syöksyi vain sadan miehen vahvuisena Narvan kaduille. Vastassa tuota n. 50 000 asukkaan kaupunkia oli puolustamassa monikymmen kertainen määrä puna-armeijan sotilaita. Vihollinen yllätettiin täysin ja se pakeni pakokauhun vallassa ja niin oli Narva vallattu. Ei ihme, että Krasnaja Gazeta kutsui taistelua Narvan häpeäksi. Narvan valtauksessa kaatui kymmenen, katosi kaksi ja haavoittui 30-40 suomalaista.

Suomalaiset olivat löytäneet Rakveresta bolsevikkien teloittamia siviilejä. Nyt vangiksi jääneitä punaisia odotti sama kohtalo. Kerrotaan, että vangiksi jäi myös 27 suomalaista kommunistia, jotka teloitettiin raatihuoneen edessä. Viron vapaussota oli sota, jossa vangit usein saivat tuon kohtalon, molemmin puolin. Ilmeisesti myös sotakomissaari Trotski ja virolainen kommunistijohtaja Aanvelt olivat lähellä kokea saman kohtalon. Saaliiksi saatiin mm. puna-armeijan lentokone.

Hjalmar Front on kertonut, että vaikka punaisten johto Ivangorodissa tiesi Narvan menetetyksi, se käski Pietarista tulleista suomalasista koostuneen pataljoonan ylittää silta Narvaan. Pataljoona marssi sillalle ja suoraan suomalaisten ja virolaisten väijytykseen. Konekiväärit kylvivät kuolemaa, ja pataljoonasta pelastui vain parikymmentä miestä.

Laidoner halusi viedä rintaman vielä 25 km itään, mutta tälle ei löytynyt tukea eikä halua. Myös Wetzer kielsi suomalaisten käytön Viron rajojen ulkopuolella. Narva kuitenkin oli ja pysyi virolaisilla. Tämä teki ruotsalaisesta Ekströmistä ainoan Suomen heimosotien sotapäällikön, joka pääsi tavoitteeseensa ja pystyi sen myös pitämään.

Mikä mies sitten oli Martin Ekström? Vuonna 1887 syntynyt Ekström oli seikkailija ja ammattisotilas. Hän liittyi vapaaehtoisena Uplannin tykistörykmenttiin 1905 ja vuonna 1911 hänestä tuli kersantti. Saman vuonna hän liittyi ruotsalaiseen sotilaskomennuskuntaan, joka lähetettiin Persiaan paikallisen hallituksen pyynnöstä kouluttamaan santarmistoa. Ekström oli tässä tehtävässä neljä vuotta ja sai Persian santarmiston kapteenin arvon taisteltuaan ansiokkaasti rosvojoukkoja vastaan. Ensimmäisen maailmasodan sytyttyä hän liittyi Persiassa olleisiin saksalais-turkkilaisiin joukkoihin ja taisteli niiden riveissä venäläisiä vastaan 1915-1916 ja sai saksan armeijan luutnantin arvon. Vuonna 1916 hän tuli takaisin Ruotsiin.

Suomen vapaussodan puhjettua Ekström värväytyi vapaaehtoisena tammikuussa 1918 Suomen valkoiseen armeijaan, johon hänet otettiin luutnanttina. Hän palveli ensin Pietarsaaren tykistökoulussa, sitten 2. Hämeen pataljoonan komentajana ja sodan loppuvaiheessa Vaasan rykmentin komentajana. Hän osallistui Tampereen ja Viipurin valtaukseen. Maaliskuussa hänet ylennettiin kapteeniksi ja vähän myöhemmin majuriksi. Hänen osuutensa Viipurissa tapahtuneisiin venäläisten joukkoteloituksiin on epäselvä. Hän komensi vankien viemisen paikalle, jossa teloitukset tapahtuivat, mutta ei ole varmuutta, komensiko hän myös teloituksen. Itse hän kertoi tulleensa paikalle kaiken jo tapahduttua.

Vapaussodan jälkeen hän jäi Suomen armeijan palvelukseen, kunnes hänet valittiin I Suomalaisen Vapaajoukon komentajaksi. Narvan valtauksen jälkeen, 32 vuotiaana, hän oli myös Viron armeijan eversti, saanut Viron arvokkaimman kunniamerkin, vapaudenristin ja oli Viron kunniakansalainen. Kesällä 1919 hän oli Porin rykmentissä pataljoonan komentajana ja sai elokuussa eron armeijasta everstiluutnantin arvoisena.

Ekström oli muutaman kuukauden Liettuassa neuvonantajana ja palasi Suomeen suojeluskuntajärjestön palvelukseen. Hän oli Pohjanmaalla Vaasan suojeluskuntapiirin ohjaajana ja 1923-1934 sen johtajana. Hän vaikutti osaltaan Mäntsälän kapinan kukistumiseen pysymällä lojaalina presidentti Svinhufvudille ja kieltämällä Pohjanmaan ruotsinkielisiltä suojeluskuntalaisilta osallistumisen kapinaan.

1934 Eksrtöm palasi Ruotsiin ja osallistui politiikkaan kansallissosialistien riveissä, mutta talvisodan alkaessa hän palasi Suomeen ja oli ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen 3. taisteluosaston komentajana Lapissa. Jatkosodassa hän oli Hangon rintamalla komentaen rannikkopataljoona 55:ttä sekä osasto Ekströmiä. Sodan jälkeen hän toimi liikemiehenä. Syntyperästään ja kielitaidon puutteestaan huolimatta, suomalaiset ihailivat suuresti Ekstömiä. Hän kuoli Tilkassa Helsingissä joulukuussa 1954.

I Suomalainen Vapaajoukko ei osallistunut suurempiin operaatioihin Narvan valtauksen jälkeen. Yksikkö oli reservissä ensin Rakveressa, sitten Narva – Jöesuussa kunnes se kotiutettiin sotaväsymyksen ja kurittomuuden vuoksi. Joukkoja ei juurikaan ehditty kouluttaa ennen taisteluita ja se taisteli lukumäärältään suurempaa vihollista vastaan. Silti se menestyi rintamalla uskomattomalla tavalla. Luottamus aseonneen oli horjumaton, eikä mikään tehtävä ollut mahdoton voimasuhteista riippumatta. Yksikkö eteni kahdessa viikossa 150 km suorittaen maihinnousun ja vallaten kyliä ja kaupunkeja. Virossa kaatui kaikkiaan 31 Eksrömin rykmentin miestä, eli n. 2% vahvuudesta. Yllätys ja avautuneiden mahdollisuuksien häikäilemätön hyväksikäyttö olivat avaimet voittoon.

Pohjan Pojat

Virolaissyntyinen everstiluutnantti Hans Kalm aloitti oman vapaajoukkonsa muodostamisen pari Viikkoa Ekströmin jälkeen. Viron Avustamisen Päätoimikunta oli määrännyt, ettei Viroon saisi viedä yli tuhatta miestä, mutta Kalm ei tästä välittänyt. Hän antoi värvätä n 2300 miestä. Hänen tarkoituksenaan oli värvätä itsenäiseen toimintaan kykenevä, tavallista tulivoimaisempi rykmentti, oikeastaan pieni prikaati, johon kuuluisi kaksi jalkaväkipataljoonaa, kolmipatterinen tykistöosasto, tiedonanto-, ratsu- ja hiihto-osastot sekä oma soittokunta.

Osaston nimeksi tuli Pohjan Pojat ilmeisesti Kalmin ajatuksesta. Kalm keksi myös osaston tunnuksen, jääkarhun pään. Valitessaan joukkonsa päällystöä, Kalm suosi Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Virossa oli kaikkiaan 80 jääkäriä ja heistä pääosa oli Pohjan Pojissa. Kalm valitsi ensimmäisen pataljoonansa komentajaksi jääkäriluutnantti Erkki Hannulan. Hannula perusti pataljoonansa preussilaiselle kurille ja se muodostettiin aikansa suomalaisten määrävahvuuksien mukaisesti. Hieman myöhemmin perustettua toista pataljoonaa komensi Virossa jääkärikapteeni Gustaf Svinhufvud. Varojen ja varusteiden puute viivästytti hieman lähtöä, mutta 12. tammikuuta 1919 oli ensimmäinen pataljoona valmiina lähtöön lahden yli.

Hans Kalm

Hans Kalm oli esimerkki niistä häikäilemättömistä toiminnan miehistä, jota olivat valmiita hyödyntämään täysin yllättäen syntyneitä tilanteita ja siten muokkaamaan historiaa asein noina murroksen vuosina 1918-1919. Kalm oli syntynyt Viljandissa Etelä-Virossa 21.4.1889 maanviljelijäperheeseen. Nimen Kalm kerrotaan juontuvan 1600- luvulta, jolloin suvun Henrik- niminen kantaisä pakeni kahden poikansa kanssa alueella riehunutta ruttoa pieneen soiden ympäröimään saarekkeeseen, jota pakanauskoiset palvoivat Taara-jumalan asuinpaikkana ja jonne oli haudattu vainajia. Henrik rikkoi saareen johtaneet pitkospuut, eristäytyi maailmasta ja selviytyi poikineen rutosta. He jäivät viljelemään saarta ja heidän jälkeläisensä ottivat nimekseen saaren mukaan Kalm.

Käytyään oppikoulun, Kalm matkusti Suomeen opiskelemaan maanviljelystä Mustialassa. Opiskelujen jälkeen hän palasi Viroon ja Laiksaaren maamieskoulun johtajaksi. Hän siirtyi yleisen liikekannallepanon seurauksena asevelvolliseksi Venäjän armeijaan. Siitä alkoi Kalmin tarunhohtoinen sotilasura.

Upseerikoulun jälkeen Kalm ylennettiin vänrikiksi 1915. Hän taisteli komppanianpäällikkönä Galitsian rintamalla, haavoittui pari kertaa ja sai useita kunniamerkkejä, kuten Yrjön ristin. 1917 hän oli alikapteenina pataljoonankomentajana Baltian rintamalla. Syksyllä hän jätti rykmenttinsä ja pakeni bolsevikkeja Viroon. Hän ei nähnyt menestymisen mahdollisuuksia Viron silloisessa sekasorrossa, vaan bolsevikkeja kiroten ja kostoa vannoen hän jatkoi matkaansa Suomeen jouluaattona 1917.

Suomessa Kalm osallistui suojeluskuntatoimintaan ja helmikuun 1918 puolivälissä hän johdatti n. 300 miehen vapaaehtoispataljoonansa Vilppulan rintamalle. Kalmin pataljoona, joka sai nimekseen Pohjois-Hämeen rykmentin I pataljoona, taisteli Vehkajärvellä, Kuhmoisissa, Padasjoella. Historiaan se jäi erityisesti Kuhmoisten 10. maaliskuuta käydyn taistelun voittajana ja ansaitsi liikanimen Kuhmoisten pirut teloitettuaan 13 vankia Harmoisten sairashuoneella. Kalm ja hänen miehensä eivät pahastuneet liikanimestä, vaan se muuttui kunnianimeksi ja kohotti yhteenkuuluvuutta.

Kalm oli tässä vaiheessa ylennyt majuriksi ja sai hankalan alaisen maineen vähät välittäessään käskystä marssittaa miehensä Mäntyharjun rintamalle. Sen sijan hän hyökkäsi ylivoimaista vihollista vastaan ja miehitti Vääksyn kanavan. Kun Kalm vaati lisäjoukkoja hyökkäyksensä jatkamiseen, häntä uhkailtiin sotaoikeudella. Kalmin joukot oli ensimmäinen valkoisen armeijan joukko-osasto, joka sai yhteyden saksalaisiin Lahdessa 20. huhtikuuta 1918. Kalmin kurittomuus painettiin villaisella, koska menestys oli kiistatonta ja merkityksellistä kokonaistilanteen kannalta.

Kalm koki esimiesten kanssa syntyneen ristiriitatilanteen sietämättömäksi ja haki eroa armeijasta huhtikuun lopulla. Mannerheim ei kuitenkaan sitä myöntänyt, vaan saapui henkilökohtaisesti ojentamaan hänelle kolmannen luokan vapaudenristin. Saksalaisilta hän sai toisen luokan rautaristin. Kalmia askarrutti, miksi hänen etenemistään etelään yritettiin estää. Hän arveli sen johtuneen siitä, että haluttiin antaa ruotsalaisille vapaaehtoisille mahdollisuus lyödä germaanisen heimoveljen kättä suomalaisessa korvessa.

Suomen vapaussodan jälkeen nyt everstiluutnantti Kalm haki eroa armeijasta ja nyt sen myös myönnettiin. Pohjan Poikien komentajuuden jälkeen hän yritti mukaan Aunuksen retkelle, mutta ei päässyt hankalan maineensa vuoksi. Tämän jälkeen 30-vuotias Kalm jätti sotilasuran lopullisesti. Hän muutti 1922 Englannin kautta Yhdysvaltoihin, opiskeli New Yorkissa ja loi uraa luontaisparantajana.

1930- luvun lopulla hän muutti takaisin Suomeen ja piti Turun lähellä terveysparantola Kalmiaa. Hän joutui kuitenkin ongelmiin viranomaisten kanssa ja parantola suljettiin lopullisesti keväällä 1940. Jatkosodan alussa hän toimi Naarajärvellä sotavanki järjestelyleiri 2:n päällikkönä. Hänet vapautettiin armeijan palveluksesta syksyllä 1941 ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin opintomatkalle Saksaan tutustumaan sodanaikaisiin ravinto- ja terveydenhuollon ratkaisumalleihin. Palattuaan Suomeen 1943 hän piti jonkin aikaa terveysparantolaa Sippolassa nykyisen Kouvolan alueella. Syksyllä 1944 hän pakeni Ruotsiin peläten luovutusta Neuvostoliittoon liittyen mahdollisiin sotarikoksiin Naarajärvellä.

Kalm jatkoi matkaa Yhdysvaltoihin, jossa hän kertomansa mukaan työskenteli aluelääkärinä, sydänspesialistina ja Meksikossa kirurgina. Vuodesta 1957 hän oli laillistettu lääkäri Suomessa ja piti yksityisvastaanottoa Pyhäjoella ja Raumalla hoitaen potilaitaan homeopatialla, ravitsemuksella ja akupunktiolla. 1968 hänen diabetespotilaansa joutui koomaan Kalmin vähennettyä insuliiniannosta. Ja kun Yhdysvalloissa käydyistä opinnoistakin löytyi epäselvyyksiä, hän menetti lääkärinoikeutensa. Korkein hallinto-oikeus peruutti hänen lääkärinoikeutensa lopullisesti 1974. Seuraavana vuonna Kalm muutti Jyväskylään, jossa hän kuoli 91- vuotiaana 1981. Hänet on haudattu Jyväskylään Mäntykankaan hautausmaalle.

Pohjan Pojat Virossa

Kun pohjan pojat saapui Tallinaan, oli vastaanotto ylenpalttinen. Vastassa oli jälleen Viron poliittista ja sotilaallista johtoa. Rannassa suuri väkijoukko heilutti ja hurrasi ja soittokunta soitti Porilaisten marssia. Joukon varustaminen ja valmistaminen taisteluun alkoi heti. Tallinnassa joukoilla oli mahdollisuus tutustua iltaelämään ja sen riemuihin. Juopottelu saatiin osin hallintaan tiukalla kurilla ja järjestyspartioilla, mutta ei ilman tappioita. Jääkärivääpeli Ville Kuhmu ammuttiin suomalaisten keskinäisen riidan päätteeksi. Myös sukupuolitaudit levisivät siihen malliin, että viiden päivän Tallinnassa olon jälkeen kenraali Wetzer päätti terveyssyistä siirtää yksikön Tapan kauppalaan, jonka virolaiset olivat juuri vallanneet.

Tilanne sodassa oli tuolloin muuttunut ja virolaiset alkaneet edetä ja lähestyä maan etelärajaa. Narvan valtauksen jälkeen taistelujen painopiste olikin siirtynyt etelään ja sinne Kalmin pyynnöstä sijoitettiin myös Pohjan pojat. Kenraali Wetzer oli nyt myös eteläisen rintaman komentaja. Virolaiset valtasivat Tarton 14. tammikuuta ja etenemissuuntina olivat sen jälkeen Valga ja Võru. Pohjan pojat saapuivat Tarttoon kokonaisuudessaan 27. tammikuuta vahvuudella 54 upseeria, 272 aliupseeria, 1788 miestä ja 223 hevosta.

Valga oli tärkeä rautateiden risteys. Sen kautta kulki ja kulkee tänäkin päivänä Riian ja Pietarin välinen rautatie. Lisäksi kaupunkiin tulee rata Tallinnasta. Hans Kalm sai johtoonsa osaston, johon kuului Pohjan poikien lisäksi Julius Kuperjanovin johtama sissipataljoona, Tarton suojeluspataljoona kahdella tykillä varustettuna ja neljä panssarijunaa. Kuperjanovin pataljoona oli kunnostautunut Tarton valtauksessa ja oli sen jälkeen raivannut tietä Valgaa kohti kolmatta viikkoa. Pohjan pojat saapuivat Tartosta junalla Sangasten asaemalle, josta eteneminen kohti Valgaa alkoi.

Valgan kohtalo ratkaistiin Pajun taistelussa 31.1.1919. Kalm lähetti Pohjan poikien toisen pataljoonan etenemään Valgan itäpuolella ja katkaisemaan rautatieyhteydet Mürgin kylän lähellä. Ensimmäisen pataljoonan tarkoitus oli vallata Pajun kartano, joka oli avain Valgan valtaamiseen. Kalm kuitenkin muutti hyökkäystehtävän Kuperjanovin pataljoonalle ja asetti Pohjan poikien ensimmäisen pataljoonan tämän reserviksi. Kalm tiesi Kuperjanovin pataljoonan olevan väsynyt. Kuperjanov kuitenkin vakuutti taistelukykyä ja ehkä Kalm ajatteli myös moraalista vaikutusta, jos virolaiset itse onnistuisivat. Punaiset olivat tuhonneet Sangasten rautatiesillan, joten panssarijunat eivät päässeet tukemaan hyökkäystä.

Kuperjanov aloitti hyökkäyksen 300 miehellä, kahdella tykillä ja 13 konekiväärillä. Taistelussa hyökkääjiltä löytyi enemmän intoa, kuin taitoa tai harkinta. Vastassa oli latvialainen tarkka-ampujapataljoona. Kivinen kartano rakennuksineen sijaitsi kukkulalla ja hyökkäystä yritettiin ylämäkeen aukean pellon yli. Latvialaisilla oli myös hyvä tulikuri ja he päästivät hyökkääjät sopivalle etäisyydelle. Kuperjanovin pataljoona kärsi suuria tappioita ja Kuperjanov itse haavoittui kuolettavasti. Apuun tarvittiin Pohjan pojat.

Pohjan poikien Ensimmäisen pataljoonan komentaja Hannula päätti iskeä kahdelta suunnalta vihollisen sivustoihin ensimmäisen komppaniana ja kolmannen komppanian puolikkaan voimin. Toinen komppania kiersi Pajun ohi lännenpää. Tilanne oli hyvin sekava ja omia ja vihollisia oli vaikea erottaa. Ensimmäinen komppania pääsi asemiin parin sadan metrin päähän vihollisesta. Suomalaiset ja virolaiset joutuivat osin ristituleenkin konekiväärien kaapiessa peltoa. 1. komppanian päällikkö jääkäriluutnantti Antti Kärnä kaatui ja komppania jähmettyi paikalleen.

Pohjna poikien muistotaulu Valgassa

Jääkäriluutnantti Einar Marttisen johtaman kolmannen komppanian hyökkäys pysähtyi myös ankaraan konek

iväärituleen. Ilta alkoi jo hämärtää, kun Hannula päätti heittää tuleen viimeisenkin reservinsä, joukkueen kolmannesta komppaniasta. Lisävoimin Marttinen ryhtyi heti hyökkäykseen ja siihen liittyi muutkin piirittäjät. Tuli ja liike saattoi Pohjan pojat kartanolle, joka vallattiin pistimin, puukoin ja kiväärinperin käydyn käsikähmän jälkeen. Vihollinen pakeni kohti Valgaa.

Takaa-ajoon ei hyökkääjillä enää voimia ollut. Eikä Kalm pitänyt järkevänä edetä yötä myöten. Kalm oli jo Tartossa antamassaan käskyssä maininnut, ettei vankeja saa ottaa. Nyt kartanon pihamaalla teloitettiin viitisenkymmentä vangiksi jäänyttä. Vahingossa suomalaiset teloittivat myös 12 kartanon työläistä, jotka olivat piileskelleet taistelua kellarissa ja tulleet esiin vähän liian aikaisin. Hannulan pataljoonan tappiot olivat raskaat. Kaatuneita oli 28, mukana yksi upseeri ja kuusi aliupseeria. Haavoittuneita oli nelisenkymmentä, joista viisi upseereita. Arvioiden mukaan bolsevikit menettivät taistelussa noin 100 miestä.

Samaan aikaan toinen pataljoona oli pieniä kahinoita käyden suorittanut helpohkosti tehtävänsä ja katkaissut junaradan räjäyttämällä rautatiesillan Mürgin lähellä. Näin punaisten huolto ja mahdollisuudet käyttää panssarijunia heikkenivät merkittävästi. Tämä on varmasti vaikuttanut bolsevikkien päätökseen vetäytyä Valgasta ja Pohjan pojat miehittivät kaupungin ilman taistelua.Kaupungissa oli riehunut todella mittava punainen terrori ja joukkohaudoista löytyi kymmeniä kiduttaen murhattuja kaupunkilaisia. Seuraavien parin päivän aikana Pohjan pojat varmistivat Valgan ympäristön, minkä jälkeen rintamavastuu siirtyi virolaisille. Pohjan pojat asettui reserviksi Valgaan.

Viron joukkojen komentaja Laidoner oli suunnitellut etelärintaman viemistä etelään aina Marienburgin, nykyisin Aluksnen tasalle. Pohjan poikia suunniteltiin reserviksi tässä operaatiossa, mutta Kalm vaati tehtävää itselleen. Kalmille tarjottiin rajoitettua hyökkäystehtävää, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, vaan vaati saada itse päättää tilanteen mukaan, minne asti hyökkäys ulotettaisiin. Wetzerin mielestä piti odottaa, kunnes virolaiset olisivat saaneet rautatien Marienburgiin katkaistuksi ja eteneminen olisi turvallisempaa.

Tällä välin Pohjan pojille annettiin tehtäväksi vallata Koikylä. Marttisen komppania onnistui täydellisesti saarrostaen tehdyssä hyökkäyksessä ja vihollinen perääntyi niin vauhdilla, että taistelukosketus menetettiin. Hannulan pataljoona jäi odottamaan uutta tehtävää. Marienburgin radan katkaisusta ei kuulunut mitään ja odottamiseen tuskastunut Kalm ei enää odotellut. Helmikuun 16. päivänä vastoin Wetzerin määräystä pysyä paikallaan, Kalm komensi joukkonsa kohti Latviaa.

Matkaan lähdettiin puutteellisin varustein ja heikolla huollolla. Joukoille jaetut halvat saappaat olivat monella rikki, eikä uusia saatu. Etenemiskäsky aiheutti miesten kesken jupinaa. Monen mielestä värväytyessä tehty sitoumus ei koskenut Viron ulkopuolelle tehtävää sotaretkeä. Kalm sai mielialat tasaantumaan mm mainiten, että eri suunnista ryöstettyä materiaalia oli varastoitu juuri Marienburgiin, joten huolto-ongelmat tulisivat valtauksella ratkaistuksi. Valtauksen jälkeen palattaisiin nopeasti Valgaan.

Ilman esimiehen lupaa, kymmenien kilometrien pituisena kiilana suojaamattomin sivustoin tehtävä hyökkäys oli melkoinen uhkayritys, etenkin, kun vihollisen vahvuudesta ei ollut tietoa. Yllättäen lähtöpäivänä 19. helmikuuta ensimmäinen komppania kieltäytyi lähtemästä ja se oli pakko jättää suojaamaan selustaa.

Etenemisen kahtena ensimmäisenä päivänä ei järjestäytynyttä vastarintaa kohdattu. Tiedustelijat kohtasivat vain pieniä vihollispartioita. Aukeassa maastossa tuuli oli purevaa ja välillä satoi lunta, välillä räntää. Illalla 20. helmikuuta ensimmäiset joukot saapuivat Marienburgin liepeille. Matkaa oli takana 80 km. Alkuperäisen suunnitelman mukaan suomalaiset hyökkäisivät etelästä samaan aikaan kun virolaiset joukot ja panssarijunat hyökkäisivät pohjoisesta ja luoteesta. Vihollinen oli kuitenkin tuhonnut radat, joten virolaisia ei kuulunut.

Kalm ei kuitenkaan odotellut. Aamusumussa 21. helmikuuta alkoi suomalaisten hyökkäys. Vihollinen oli valmistanut jonkinlaiset asemat kaupungin edustalle ja asemissa oli konekivääreitäkin. Hannula käski toisen komppanian hyökätä idästä kaartaen, mutta taistelu jäi paikalleen molemmin puoleiseksi ammuskeluksi Pohjan poikien ja noin tuhannen miehen vahvuisen vihollisen välillä. Ratkaisun toi jääkäriluutnantti Sainion koukkaus lännestä vihollisen selustaan. Kolmen tunnin taistelun jälkeen kauppala oli suomalaisten hallussa ja vangit ja haavoittuneet viholliset teloitettiin. Taistelussa suomalaisista kaatui kolme upseeria ja 15 sotamiestä, haavoittuneita oli hieman enemmän. Lisäksi puutteellisen varustuksen ja rikkinäisten kenkien vuoksi oli sairastunut ehkä jopa 200 Pohjan poikaa. Hannula arvioi vihollisen tappioiksi n.300.

Marienburg, nykyiseltä nimeltään AluksneSotasaalis jäi odotettua pienemmäksi. Neljä konekivääriä saatiin, kivääreitä, hevosia, kärryjä pari kenttäkeittiötä, rehua ja villavarasto. Mutta huollon ongelmia se ei ratkaissut, puhumattakaan luvatusta ryöstetystä materiaalista. Osa Pohjan pojista ryhtyi oma-aloitteellisesti tekemään kotitarkastuksia ja takavarikoimaan omaisuutta erityisesti juutalaisilta kauppiailta. Suomessa levisi arvostelevia kertomuksia aitoon 30-vuotisen sodan henkeen tehdystä ”Marienburgin ryöstöstä”. Myös Viron Avustamisen Päätoimikunta liittyi arvostelijoihin, mikä pahensi toimikunnan ja Kalmin jo ennestään huollon puutteiden vuoksi huonoja välejä.

Wetzerin esikunnan näkökulmasta Pohjan pojat olivat kateissa lähdettyään Marienburgiin. Ensimmäisen Marrienburgissa vietetyn vuorokauden aikana suomalaiset olivat myös eristykissä virolaisista. Virolaiset saapuivat vasta 22. helmikuuta panssarijunineen. Seuraavana päivänä rintamavastuu siirtyi virolaisille ja Pohjan pojat olivat vapaat. Wetzeriltä tuli onnittelusähke ja Laidonerilta ylennyksiä. Marienburgin visiitti jäi lyhyeksi, sillä 26. helmikuuta rykmentti siirtyi kokonaisuudessaan Valgaan. Pohjan poikien mieliala ei ollut retken jälkeen enää entisensä. Sitä huononsi vielä se, että virolaiset vetäytyivät Marienburgista vain viikon kuluttua lähes taistelutta. Turhautuminen purkautui ryyppäämällä. Suuttumusta aiheutti vielä se, että virolaiset pidättivät, pieksivät ja teloittivat aseettomana ja selvinpäin kulkeneen sotamies Viljo Juutilaisen, 16-vuotiaan lyseolaisen Kouvolasta, joka ei ilmeisesti ollut edes syyllistynyt mihinkään.

Marienburgin jälkeen

Kalm suunnitteli Pohjan pojille vielä suurempia tehtäviä. Hän haaveili koko Inkerinmaan ja Pietarin valtaamisesta. Pietari oli tarkoitus tuhota ja jättää tilalle vain pieni vapaasatama. Viron valtiollinen johto osoitti suopeutta suunnitelmaa kohtaan. Se hetken tilanteessa Pietarin valtaus ei näyttänyt mahdottomalta. Myös Suomen silloinen valtionhoitaja Mannerheim puolsi suunnitelmaa. Mutta länsiliittoutuneilta ei tullut hyväksyntää, joten Suomi ei yksi uskaltanut retkelle lähteä. Kalm yritti kuitenkin vielä koota vapaajoukkoja Inkeriin.

Maaliskuun alussa puna-armeija oli aloittanut vastahyökkäyksen Kaakkois-Virossa. Se oli saanut paikallista menestystä ja Petserin kauppala oli vallattu 11. maaliskuuta. Virolaiset tarvitsivat apua ja Suomessa tuolloin ollut Kalm määräsi Pohjan pojat avuksi jääkärimajuri Snellmanin johdolla. Miehistössä esiintyi haluttomuutta lähteä uudestaan rintamalle, mutta päälliköiden vetoomukset auttoivat.

Taistelut Petserin alueella kestivät maaliskuun loppuun. Mitään läpimurtoja Pohjan pojat eivät saaneet, kylät ja kartanot vaihtoivat omistaa useasti. Vastseliinan kartanon luona Pohjan pojat tosin saivat saaliiksi panssariauton. Asemasota, kylmä, nälkä ja väsymys murensivat Pohjan poikien moraalia nopeasti. Tappioiden myötä monet tutut komentajat olivat vaihtuneet, mikä heikensi motivaatiota edelleen. Osa miehistä alkoi jättää asemiaan. Pohjan pojat vedettiin rintamalta ja joukko oli uudelleen Valgassa 29. maaliskuuta. Tappiot Petserin suunnalla olivat suuret. 27 kaatui, kahdeksan katosi ja lähes sata haavoittui. Valgassa Kalm tarjosi miehille heti uutta sitoumusta, mutta kotiinpaluu houkutti Inkeriä enemmän.

Pataljoona lähti kohti kotia. Juutilaisen kohtalo kuohutti edelleen mieliä ja virolaiset asettivat konekiväärillä aseistetun osaston valvomaan junaan lastaamista. Tämä raivostutti suomalaiset ja vain Kalmin väliintulo esti yhteenoton. Suomeen palattiin huhtikuun alkupäivinä. Tallinnassa kukaan ei ollut huomaavinaan joukkoja, eikä Suomessakaan vastaanotto ollut kummoinen. Autettavat olivat saaneet tarpeeksi auttajistaan. Tätä varmasti edesauttoi suomalaisten ryyppääminen ja riehuminen Tallinnassa ennen laivaan nousua. Sotilaiden holtittomassa ammuskelussa mm. haavoittui kaksi siviiliä.

Viron jäi pari sataa Pohjan poikaa, jotka siirtyivät Tarttoon pohjaksi Kalmin toivomalle uudelle rykmentille. Joukko koostui suurelta osalta tykistöstä ja osallistui jääkärimajuri Snellmanin johdolla Mustjoen taisteluihin. Kalm yritti vielä värväystä, mutta tie nousi pystyyn. 29. toukokuuta hän antoi käskyn Pohjan poikien hajottamisesta. Kaikkiaan Pohjan poikia kaatui 116, eli n. 4 % vahvuudesta.

Tähän päättyi suomalaisten vapaaehtoisten merkittävä osallistuminen Viron tapahtumiin. Suomalaisten apu tuli oikeaan aikaan ja sillä oli suuri moraalinen merkitys. Joitain vielä Virossa olleita vapaaehtoisia jäi Viron armeijaan, osa liittyi Inkerinmaalla toimineisiin joukkoihin.

Sota Virossa jatkui edelleen. Baltiansaksalaiset tekivät Latviassa vallankaappauksen keväällä 1919. Latviassa muodostettiin Saksan tuella erillinen puolustusjoukko Landeswehr, sekä saksalaisen upseeriston johtama niin kutsuttu Rautadivisioona. Näitä saksalais-latvialaisia joukkoja asettui johtamaan suomalaisillekin tuttu kenraali Rüdiger von der Goltz. Joukot alkoivat taistelun bolsevikkeja vastaan ja valtasivat Riian 23.5.1919. Joukoilla ei ollut aikomustakaan kunnioittaa Viron itsenäisyyttä, vaan kesäkuussa hyökkäystä jatkettiin Viroon. Viron 3. divisioona Ernst Bõdderin johdolla torjui hyökkäyksen.

Idän suunnalla vapaaehtoiset ja valkoiset venäläiset hyökkäsivät Inkerinmaalla kohti Pietaria. Hyökkäykset eivät onnistuneet, mutta myöskään puna-armeija ei onnistunut etenemään uudelleen Viroon. Rauhantunnustelut aloitettiin syksyllä 1919 ja neuvottelut alkoivat syyskuussa. Samaan aikaan neuvottelujen kanssa puna-armeija teki voimakkaan hyökkäyksen erityisesti Narvan alueella. Koko vapaussodan rajuimmat taistelut käytiin joulukuussa 1919, jolloin bolsevikit yrittivät kahdella armeijalla vallata Narvan. Virolaisten rintama kuitenkin kesti ja aselepo solmittiin 31.12.1919. Rauhansopimus solmittiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Sota oli kestänyt 452 päivää.

HR

 

Lähteitä:

Yle Fem: DOK: Tulkoon sota ja veriset vaatteet

Niinistö Jussi: Heimosotien historia

Mattila Jukka I, Kemppi Jarkko: Viron vapaussota 1918-1920

J.E. Sainio: Pohjan pojat Virossa

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com