Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Käkisalmesta Jyväskylään

-Opetusneuvoksen oppimatka

 

Opetusneuvos Kaarlo Mirkkola muistaa hyvin talvisodan alkamisen ja evakkotaipaleen. Aika oli nuorelle pojalle kova oppimatka, joka ei ole koskaan unohtunut.

Käkisalmessa syntynyt Kalle kävi aloittamassa kansakoulun Viipurissa. Oppikoulun hän aloitti Käkisalmessa ja perhe muutti Tenkalahteen aivan kaupungin ja maalaiskunnan rajalle. Vuoksi laski komeasti Laatokkaan ja vanhan linnan valleilla viihdyttiin kesät talvet. -Kuinka monet sukset, sisareni ja omani, menikään poikki, kun sieltä valleilta laskettiin, Kalle naurahtaa. Käkisalmi oli muutoinkin hyvin kaunis kaupunki. Kirjailija ja taiteilija Viljo Kojo kutsui sitä kukkivien omenapuiden kaupungiksi, olivathan lähes kaikki talot omakotitaloja pienine puutarhoineen ja omenapuineen.

Mahdollinen sota alkoi kuitenkin näkyä myös Käkisalmessa tuona syksynä 1939. Kallekin lämmitteli muutaman kaverinsa kanssa saunaa linnoitustöissä olleille Helsingin yliopiston opiskelijoille, välillä ehkä pientä koiruuttakin tehden.

Talvisota alkaa

Itse sodan alku muistuu mieleen järkyttävänä. Viimeinen koulupäivä Käkisalmessa alkoi ikkunoiden tärinällä, kun vihollinen tulitti rautatietykillä kaupunkia, sillä kertaa kuitenkin osumatta. Oli kuitenkin karmean näköistä, kun pimeässä näkyi itäisten rajakylien palo. -Tiesi, että jotakin järkyttävää oli, Kalle muistelee.

Koulussa rehtorina ollut Hilma Hiillos kertoi, mitä oli tapahtunut: Neuvostoliitto oli aloittanut hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta sodan Suomea vastaan. Hän käski tyhjentää pulpetit ja sen jälkeen kaikki kotiin. Mutta eiväthän 14-15 – vuotiaat pojat kotiin menneet. He menivät suojeluskuntapiiriin kysymään, pääsisikö Taipaleenjoelle lähetiksi. Kalle kertoo, kuinka poikia vastassa oli vanha vänrikki, jolla oli vielä hopeanappi kauluksessa. Pojat, minä arvostan teidän työtänne ja minä arvostan, että teistä tulee kunnon miehiä. Mutta kyllä niin on, että nyt on mentävä kotiin ja äiti laittaa vielä monta puuroannosta, oli vänrikki todennut ja lähettänyt pojat pois.

Kun poikia ei otettu Taipaleelle lähetiksi, päättivät he lähteä Vuoksen peilikirkkaalle jäälle pelaamaan jääpalloa. Kesken pelin huomattiin, kuin rintaman suunnasta tuli juna, joka kuljetti haavoittuneita. Samalla ilmestyi vihollisen lentokone, joka alkoi tulittaa selkeästi punaisilla risteillä merkittyä junaa. Poikia seisoi jäällä toista kymmentä poikaa tilannetta ihmettelemässä, mutta kone ei heitä ampunut, keskittyi vain junaan. Tämä siitä huolimatta, että Neuvostoliittokin oli hyväksynyt sopimukset, joilla teko kiellettiin.

Yhtäkkiä kone teki kaarroksen ja teki laskun jäälle. Ja pojat tietysti ryntäsivät ihmettelemään konetta. -Mehän lähdettiin katsomaan, mitä siellä sisällä oli, Kalle kertoo ja jatkaa: Siellä oli yksi äijä. Ei mitään kuomua ollut, vaan se oli avo-ohjaamo ja äijällä oli reikä päässä ja sellaista sinipunaista verta valui tuossa. Kyllä lähti pojilta nopeasti luistimet jalasta ja joku juoksi suojeluskuntapiiriin kertoman koneesta. Sitten mentiin kotiin, kukin tahoilleen kertomaan päivän tapahtumista.

Evakoita rajalta

Myös Mirkkolan pihassa kasvoi paljon omenapuita. Kun Käkisalmeen alkoi tulla rajalta evakoita, käski äiti Kallen ja sisaren hakemaan kellarista kaikki monet omenapurkit ja antamaan ne katua pitkin kulkeville evakoille. Evakoiden joukossa oli mm. vanha mies, jolta kranaatin sirpale oli vienyt nenän tämän hakiessa tallista hevosta. Vanha pappa otti omenia mielellään. Joukon mukana tuli nuori, surun murtama äiti, jonka pieni lapsi oli saanut osuman harhaluodista. Matkan aikana pieni tyttö oli sanonut ”Äiti, minä en jaksa enää” ja nukkunut pois. Sotilaat olivat haudanneet pienokaisen tien viereen. Nämä olivat erityisesti jääneet Kallen mieleen kaikista autettavista. Evakkomatkaa tehneitä koetettiin avustaa kaikin tavoin. Samoin avustettiin eri puolilta Suomea huonoissa varusteissa tulleita sotilaita.

Evakkoon itsekin

Perjantaina 5. joulukuuta Teuvan tiltu kertoi radiossa, että Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi Käkisalmi pommitetaan maan tasalle. Pari tuntia tästä tuli viranomaistiedote, jonka mukaan kaikkien niiden, jotka eivät olleet sotatoimissa mukana, tuli olla asemalla kahden tunnin kuluessa evakuointia varten. Mukaan sai ottaa yhden matkalaukun ja selkärepun. Oli tietysti jokaisen oma asia, mitä ottaa reppuunsa. Kalle oli kova urheilija ja niinpä pojan repussa oli vasta saadut uudet luistimet. Hopealusikat ja muut eivät merkinneet mitään. Reppu luistimineen olivat Kallen tyynynä matkalla evakkoon. Viuluopinnotkin sota keskeytti, viulun isä rikkoi, ettei sillä ainakaan ryssä soittele.

Kalle lähti matkaan äitinsä ja sisarensa kanssa. Isä palveli huoltojoukoissa ja jäi Käkisalmeen. Asemalla odotti kaksi veturia ja sata härkävaunua. Vaikka lotat pitivät joukosta hyvää huolta matkan aikana, joitain vanhimpia uupui matkalle. Kodin jättäminen oli kova paikka. Taisi matkalla joku synnyttääkin, joten nuori poika tuli nähneeksi koko elämän kirjon tuon matkan aikana. Nuori 15-16 –vuotias kaveri sai oppia näkemään, millaista elämä on.

Ylistaroon

Kolmen päivän matkan jälkeen saavuttiin Ylistaroon. Asemalla oli paikalliset vastassa. -Se oli aika järkyttävää, sillä se oli sellaista huutokauppaa tavallaan, Kalle kertoo. Joku halusi tyttöjä ja joku poikia. -Siinä oli vähän sellaista kun puhuttiin niistä ajoista, kun oli huutolaispoikia ja isännät huuteli itselleen näitä, hän kuvailee. Onnekseen Kalle perheineen pääsi hyvään taloon. Hän arvelee karjalaisten olleen siirtoväkenä joustavampia, mitä esimerkiksi pohjalaiset olisivat olleet, kaikki kunnia pohjalaisille ja suomalaisille ylipäätään. Hänen tehtävänä talossa oli kaksi asiaa. Ensinnäkin Ilkka –lehden haku aamuisin hiihtämällä muutaman kilometrin päästä ja iltaisin kissojen vienti navettaan. Kallen perheestä ja sijoitusperheestä tuli hyvät ystävät ja keskinäiset vierailut jatkuivat pitkään.

Rauha herätti toivon paluusta

Maaliskuun 13. 1940 oli lehden marginaaliin kiireellä painettu, että rauha oli solmittu. -Kyllä meni lehti nopeasti reppuun, mutta poika hiihti, sanon, että siinä olisi Isometsä ja Myllylä saaneet turpiin multa, nauraa Kalle kertoessaan, kuinka hän hiihti kertomaan äidille ja sisarelle, kuinka nyt päästäisiin kotiin. Kun vielä tiedettiin, että isä oli selviytynyt Käkisalmen pommituksesta lievin vammoin, oli ilo ylimmillään.

Sittemmin selvisi, että paluu ei onnistu ja arki jatkui talon töissä. Isä kuitenkin palasi elossa perheen luokse, mikä oli iloinen asia. Isä totesi, että hän on perheellinen mies, jolla on vaimo ja kaksi lasta, mutta ei asuntoa tai työtä. Ei auta johonkin on ruvettava. Isä pyysi talon pojalta kartan ja katseli sitä aikansa. Hän löi sormensa Jyväskylän kohdalle ja sanoi: En voi olla, jos en saa kesällä onkia. Mennään Jyväskylään, siellä on järviä paljon.

Perhe matkusti Jyväskylään ja hyvin pian isällä oli työpaikka Haapa-yhtiöllä, äidillä verotoimistossa ja Kallekin pääsi lyseoon kolmannelle luokalle, samalle, jolla oli ollut Käkisalmessa. Elämä uudessa paikassa alkoi vakiintua. Vielä kerran Kallen tie vei Karjalaan hänen mennessään vuonna 1943 varusmieheksi Viipurin lähelle Suur-Merijoelle. Paikkaan, jossa hän koululaisena oli katsellut lentokoneiden nousuja ja laskuja.

Työpalvelus ja sotahommat

Vaikka Kalle ja kavereita olisi tarvittu kärräreinä Kankaalla, heidät määrättiin suorittamaan työvelvollisuutta Kemihaaraan voimalatyömaalle. Siellä sitä sitten kinasteltiin Kemin kommunistien kanssa. Pojat saivat puolta pienempää palkkaakin. Työmaalla oli myös venäläisiä sotavankeja, joita suomalaiset kommunistit työnsivät Kemijokeen ja onkivat sitten koukuilla ylös.   - Me sanottiin, että älkää nyt, sotavangillakin on joku oikeus, Kalle kertoo.  - Mutta ne nauroivat vaan että nämä on hyviä miehiä, meidän ystäviä.

Varusmiespalvelu muistuu mieleen epämieluisana kokemuksena. Kouluttajina Suur – Merijoella oli aliupseereita, jotka eivät pärjänneet sodassa lähinnä alkoholisoitumisen vuoksi. Neljä poikaa kuoli höykkyytyksessä. – Se oli sellaista koulutusta, jota ei pitäisi koskaan kokea, Kalle muistelee. Illalla kasarmille tuli naisia, joiden edessä alikersantit simputtivat alokkaita. Alokkaita saatettiin viedä Viipuriin, jossa he joutuivat maksamaan alikersantin syömiset ja juomiset ja josta he pääsivät pois vasta, kun luvassa ollut aika oli jo ummessa. Simputusta kesti koko neljän kuukauden koulutuksen ajan.

Kallen tie vei aliupseerikoulun kautta reserviupseerikouluun. Sodan jälkeen hän oli mukana evakuoimassa ja sittemmin vartioimassa Porkkalan aluetta. Varsinaisiin taisteluihin Kalle ei joutunut, osa sota-ajasta meni sairaalassa. Hänellä todettiin angiinamyrkytys, joka oli tuohon aikaan käytännössä tappava tauti. Kalle lienee ensimmäisiä, joka sai maassamme penisilliinihoidon, joka pelasti hänen henkensä.

Raadik

Sairaalassa Kallen viereisessä petissä oli virolainen mies nimeltä Raadik. Hän oli ns. Suomenpoikia, eli taisteli JR200:ssa vapaaehtoisena ja oli haavoittunut käteen. Raadik oli kaikin puolin hieno ja sivistynyt mies ja puhui puhdasta suomenkieltä. Yhtenä aamuna hänellekin tuli kirje ja mies rupesi itkemään. Kallekin sai lukea kirjeen. – minuakin järkytti se aikalailla, vaikka olinkin sivullinen, hän muistelee. Erityisesti muistuu mieleen kirjeen otsikon viereen prässätty ruusun terälehti. Kirjeessä oli kyse nuorten rakkaudesta, kirje oli tallinnalaiselta kihlatulta. Raadik sanoi, että nyt hän lähtee. Hänellä on rahaa ja tuttava, jolla on iso vene, jolla pääsee yli. Hän kysyi lääkäriltä lupaa lähteä, johon lääkäri sanoi: Terveys on hyvä ja voit lähteä, mutta minä en tiedä siitä mitään.

Raadik lähti perjantaina matkaan ja tarkoitus oli palata maanantaina. Hän palasikin ja tuon paluun Kalle muistaa hyvin. – En ole nähnyt onnellisempaa ihmistä, kuin tämän mies oli, hän kertoo. Raadik kertoi viettäneensä elämänsä hienoimman viikonlopun morsiamensa luona Tallinnassa. Sen enempää miehet eivät asiasta puhuneet ja Raadik palautettiinkin pian yksikköönsä. Hän oli onnellinen siitäkin, että pääsisi omien heimoveljiensä luo. Muutaman päivän päästä Raadik lähti vilkutellen iloisena. Mutta hän ei koskaan päässyt perille. Hän astui matkalla miinaan, eikä jäljelle jäänyt kuin asepuvun riekaleita.

Jyväskylässä

Sotapalveluksen jälkeen edessä oli jalkapallon ja jääpallon ohessa korkeakouluopinnot ja sittemmin työnhaku. Kalle valmistui opettajaksi vuonna 1948. Hän kertoo hakeneensa töitä vain yhden kerran. Siitä alkoi 37 vuoden ura Jyväskylän kaupungin palveluksessa opettajana ja rehtorina. Ja yhtään päivää sairaslomaa ei ole tuona aikana tarvinnut pitää.  Nykyisin Mirkkola viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviä opetusneuvoksena Jyväskylässä. Vuosikymmenten lauluharrastus on tuonut paljon kokemuksia, ystäviä ja mieskuoro Sirkkojen kunniapuheenjohtajuuden. 

HR

Kirjoittajan huomio: Suomen poikaa nimeltä Raadik ei ole löytynyt asiakirjoista. Onkin hyvin mahdollista, että hän, kuten monet muutkin, tulivat Suomeen väärällä nimellä.

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com