Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Operaatio Mincemeat

 

Vihollisen harhauttamisella on oma merkityksensä sodankäynnissä. Operaatio Mincemeat on yksi loistavimmista esimerkeistä harhautuksen saralla. Se on samalla tarina miehestä, joka kelpasi maansa palvelukseen vasta kuoltuaan.

Glyndwr Michael syntyi 4.1.1909 Walesissa Aberbargoed:n pikkukaupungissa. Kaupungissa oli hiilikaivos, pölyn mustaamia taloja, mutta ei juuri muuta. Hänen äitinsä Sarah oli luku- ja kirjoitustaidoton, eikä hänellä varmasti ollut elämänsä aikana tarvetta kummallekaan taidolle. Hän sai avioliitossa kaksi tytärtä, mutta liitto ei kestänyt ja vuonna 1904 hän asui Thomas Michaelin kanssa. Aivan kuten tuberkuloosiin kuollut isänsä, Thomas oli ollut kaivosmies koko ikänsä. Jossakin vaiheessa ennen Sarahin tapaamista hän oli saanut kupan, joka jäi hoitamatta. Hän tartutti sen myös Sarahiin ja todennäköisesti Glyndwr sai perinnökseen synnynnäisen kupan, joka voi vaikuttaa luustoon, silmiin ja aivoihin.

Glyndwrin lapsuuden aikana perhe muutti jatkuvasti. Rahavaikeuksien takia vuokrat jäivät maksamatta ja niin perheen asunto vaihtui kurjasta kurjempaan. Perheeseen syntyi vielä tytär ja poika. Thomasin terveys alkoi heiketä, kiitos kupan, alkoholin ja kolmen vuosikymmenen kaivostyön ja kohta hän ei enää kyennyt työhön. Perhe joutui taas muuttamaan, tällä kertaa hyväntekeväisyysjärjestön asuntolaan. Thomas masentui ja jouluna 1924 hän puukotti itseään kaulaan. Keväällä 1925 hän kuoli.

Glyndwr oli todistanut isänsä muutoksen ahkerasta kaivosmiehestä sairauksien runtelemaksi raunioksi. Hän oli nähnyt isänsä puukottavan itseään ja hajoavan kappaleiksi mielisairaalassa. Glyndwr oli aina ollut köyhä, nyt 16- vuotiaana hän oli pennitön. Hän saattoi myös kärsiä mielisairaudesta. Kun hänen isänsä haudattiin yhteishautaan, hän allekirjoitti hautausrekisterin haparoivalla käsialalla ilman isoja alkukirjaimia.

Perhe eli täysin avustusten varassa. 1930- luvun talouden alamäki kuitenkin vähensi avustusten määrää jatkuvasti. Glyndwr sai osa-aikaista työtä puutarhurina ja työmiehenä, mutta työtä oli vaikea löytää. Sodan syttyessä 1939 Glyndwr asui edelleen äitinsä kanssa. Sisaret olivat tahoillaan naimisissa ja nuorempi veli oli lähtenyt kotoaan. Glyndwr ei kelvannut sotapalvelukseen. Syyt olivat fyysiset tai todennäköisemmin psyykkiset. 15. tammikuuta 1940 Sarah kuoli. Seuraavana päivänä Glyndwr todisti äitinsä hautaamisen ja katosi.

Hänet löydettiin hylätystä rakennuksesta läheltä Kings Crossia Lontoossa tammikuussa 1943. Milloin ja miten hän oli Lontooseen tullut, ei ole tiedossa. Hän oli asunnoton, mutta ilmeisesti sai kuitenkin mielenterveydellistä hoitoa. Nyt hän kärsi kemiallisesta myrkytyksestä ja hänet vietiin St Pancrasin sairaalaan, missä hän kertoi syöneensä rotanmyrkkyä. Tahallaan vai vahingossa, ei tiedetä, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän päätyi St Pancrasin ruumishuoneelle. Siellä kuolemansyyntutkija Bentley Purchase olikin jo odotellut jotakuta hänen kaltaistaan tarkoitukseen, jota ei tarkkaan tiennyt.

Suunnitelma hahmottuu

Sodan alkaessa Britannian laivaston tiedustelua johti amiraali John Godfrey. Godfreyn mielestä vihollisen harhauttaminen oli kuin kalastusta. Hän julkaisikin 29. syyskuuta 1939 ”taimenmuistio”-nimen saaneen muistion, jonka tekstissä oli tosin hänen avustajansa Ian Flemingin kädenjälki. Fleming tuli sittemmin tunnetuksi James Bond kirjojen kirjoittajana ja Godrfey olikin Bondin esimiehen M:n esikuva. Muistiossa kuvaillaan, kuinka aivan kuin hyvä kalastaja saa taimenen koukkuun, myös vihollinen oli mahdollista saada tarttumaan syöttiin. Se esitteli 51 toisiaan uskomattomampaa ideaa huijausten toteuttamiseksi. Kuten Flemingin ideoista yleensäkin, vain harva niistä oli uskottava.

Ehdotus numero 28 oli, ei kovin mukava, mutta muutoin loistava. Siinä ehdotettiin lentäjän asepukuun puetun ruumiin pudottamista lentokoneesta mukanaan vääriä dokumentteja. Sen idea oli peräisin Basil Thompsonin kirjasta, jossa ladosta löydetyltä ruumiilta löytyvät paperit henkilöllisyystodistuksesta käyntikortteihin ja laskuihin olivat väärennettyjä. Tämä olikin mahdollisesti ainoa asia, joka Thompsonin nopeasti unohdetuista kirjoista jäi elämään. Idea oli kuitenkin jäänyt intohimoisen lukijan Ian Flemingin mieleen.

Ehdotus jäi taustalle odottelemaan, eikä sitä lähdetty toteuttamaan. Sopivaa ajankohtaakaan ei ollut. Tilanne muuttui 25. syyskuuta 1942, kun RAF:n Catalina lentovene putosi Cadizin lähistöllä. Kaikki koneessa olleet saivat surmansa ja osa heistä ajautui rantaan päätyen espanjalaisten käsiin. Espanja oli nimellisesti puolueeton, mutta fasistinen ja korruptoitunut maa, jonka virkamiehistön ja asevoimien eri tahoilla työskenteli runsaasti yhteistyötä Saksan kanssa tekeviä ihmisiä. Yksi rannalle ajautuneista oli kuninkaallisen laivaston luutnantti James Hadden Turner, jonka mukana oli asiakirjoja, joista selvisi Pohjois-Afrikkaan toteutettavan maihinnousun ajankohta ja muita tietoja. Pelko oli suuri, että tiedot päätyisivät saksalaisille. Kun britit saivat ruumiin haltuunsa, Turnerin povitaskussa olleet asiakirjat olivat tallella ja tutkimukset paljastivat ne avaamattomiksi. Salaisuus oli tallella, mutta pelko ei ollut aiheeton. Signaalitiedustelu paljasti, että lennolla olleen Vapaan Ranskan tiedustelu-upseerin mukana olleet tiedot oli välitetty saksalaisille.

Troijan hevonen

Brittien tiedustelussa tämä tapaus toi mieleen ehdotuksen 28. Tuo mieli kuului miehelle nimeltä Charles Christofer Cholmondeley. Cholmondeley oli 25-vuotias kuninkaallisten ilmavoimien lentoluutnantti, joka oli komennettuna salaiseen palveluun, MI5:teen. Hän oli olemukseltaan pitkä ja kulmikas seikkailunhaluinen mies, joka katseli maailmaa paksujen silmälasien läpi.

Marraskuussa 1939 Cholmondeley oli lentoupseeri, mutta huono näkö jätti hänet toimistohommiin. Se oli kova isku sankaruudesta haaveilevalle miehelle. Colmondeleytä se ei kuitenkaan lannistanut, vaan hän alkoi kanavoida energiansa salaiseen työhön. Vuonna 1942 hän oli kohonnut lentoluutnantin arvoon RAF:n tiedustelu- ja turvallisuusosastolla ja oli komennettuna MI5:teen. Tuolloin häneen otti yhteyttä Tommy Argyll Robertson. Tar Robertson johti MI5:n B1A –osastoa, joka käytti kiinni saatuja saksalaisten agentteja kaksoisagentteina. Cholmondeleystä tuli osastolle ideanikkari, ja osoittautui erinomaiseksi tuossa tehtävässä.

Hänen roolinsa oli samanlainen kuin Ian Flemingin rooli laivaston tiedustelussa. Kuvitella kuvittelematonta ja houkutella totuutta sitä kohti. Muodollisemmin hän oli sihteerinä Twenty Comiteelle. Twenty Comitee, kaksikymmentä komitea oli perustettu koordinoimaan ja valvoman kaksoisagenttien käyttöä. Komitea sai nimensä siitä, että roomalaisissa numeroissa luku kaksikymmentä ilmaistaan kahdella ristillä, englanniksi double cross, mikä tarkoittaa suomeksi petosta, huijausta ja muita sen kaltaisia mukavia asioita. Komiteassa oli edustajat laivaston, ilmavoimien ja armeijan tiedusteluista, salaisesta palvelusta MI5:stä, joka vastasi vastavakoilusta sekä salaisesta tiedustelupalvelusta MI6:sta, joka vastasi ulkomaantiedustelusta. Komitean sihteerinä Cholmondeley tuli tutuksi monien suurien salaisuuksien kanssa ja oli lukenut Godfreyn ja Flemingin ”taimenmuistion”. 31.lokakuuta 1942, vain kuukausi luutnantti Turnerin ajautumisesta espanjalaiselle rannalle, Cholmondeley esitteli koodinimellä ”Troijan hevonen” oman ideansa huippusalaisten asiakirjojen viemisestä vihollisen käsiin.

Idean ajatuksena oli, että hankittaisiin ruumis lontoolaisesta sairaalasta, normaali rauhan ajan hinta £10. Ruumiin keuhkot täytettäisiin vedellä ja se puettaisiin laivaston tai armeijan univormuun, jossa sopivat arvomerkit ja salaiset asiakirjat laitettaisiin povitaskuun. Sitten ruumis pudotettaisiin lentokoneesta sellaiseen paikkaan, josta se todennäköisesti huuhtoutuisi vihollisen alueelle.

Kuten useimmat Cholmondeleyn ideat, tämä oli erinomaisen yksinkertainen, mutta samalla erittäin problemaattinen. Saatuaan kasaan operaation linjat, Cholmondeley ryhtyikin puhkomaan siihen reikiä. Ruumiinavaus saattaisi paljastaa todellisen kuolinsyyn ja ruumista vievä lentokone saattaisi pudota tai tulla ammutuksi alas. Pudotuksessa voisi tulla ruhjeita, joiden ruumiinavaus paljastaisi syntyneen kuoleman jälkeen. Jos sopiva ruumis löytyisikin, tästä täytyisi tehdä oikean upseerin kaksoisolento, sillä upseereista julkaistiin listat ja ne olivat myös saksalaisilla. Jos ruumis ajautuisi Saksan tai Ranskan rannikolle, se todennäköisesti joutuisi tarkkaan oikeuslääketieteelliseen syyniin. Puolueettomat maat, Portugali ja Espanja olivat kallellaan akselivaltojen suuntaan ja näistä todennäköisyys, että dokumentit päätyisivät saksalaisille oli suurempi Espanjassa.

Cholmondelyn idea oli uusi, mutta samalla hyvin vanha. Jo koodinimi Troijan hevonen kertoo, kuinka kauas historiaan se ulottuu. Väärien dokumenttien saattamista viholliselle oli yritetty useita ketoja, mutta yhtään sellaista kertaa, jolloin niillä olisi todistetusti ollut tehoa, ei ollut.

Juristi mukaan

Vaikka Cholmondeleyn Troijan hevonen –suunnitelmassa oli aukkoja, se kiinnosti Twenty Comiteen puheenjohtaja John Mastermania. Hän antoikin Cholmondeleylle ohjeet tutkia suunnitelman käyttökelpoisuutta jollakin alueella, johon sota ulottui. Paitsi kenraalit, myös vakoojat taistelevat aina edellistä sotaa. Saksalaiset olivat hukanneet tilaisuuden luutnantti Turnerin kanssa ja tuskin halusivat hukata toista. Masterman määräsi Cholmodoleyn avuksi laivaston tiedustelun edustajan Twenty Comiteessa, komentajakapteeni Ewen Montagun.

Ewen Montagu oli keskimmäinen paroni Swaythlingin kolmesta pojasta ja siten osa todella varakasta juutalaista pankkiiridynastiaa. Hänen kotinsa oli tiililinna Lontoossa osoitteessa 28 Kensington Court. Talossa kävi vieraina sekä kotimaisia, että ulkomaisia valtiomiehiä, kenraaleja, amiraaleja, diplomaatteja jne. Montagu kävi Wesminsterin koulua ja ennen menoa Trinity collegeen Cambridgeen hän oli vuoden Yhdysvalloissa Harvardissa. Ollessaan yliopistossa hän meni naimisiin Iris Solomonin kanssa vuonna 1923.

Montagu teki menestyksekkään uran lakimiehenä ja vuonna 1939 hän sai Kings counsel- arvonimen. Hän oli purjehtimassa Bretagnen rannikolla kuullessaan sodan syttymisestä. Rikkaana juutalaisena hän tiesi olevansa korkealla natsien listalla, mikäli saksalaiset valtaisivat Britannian. Niinpä vaimo ja lapset lähetettiin Yhdysvaltoihin. Ewen oli sodan syttyessä 38- vuotias ja liian vanha aktiivipalvelukseen, mutta hän oli jo ilmoittautunut laivaston vapaaehtoiseen reserviin. Sodan syttyessä hänet nimitettiin komentajakapteeniksi ja hyvin pian laivaston tiedustelun johtaja John Godfrey huomasi hänet.  Montagu eteni laivaston tiedustelussa nopeasti ja hänestä tuli osa Twenty Comiteeta. Hän sai johtoonsa oman osaston laivaston tiedustelusta. Se käsitteli kaikkea laivastoon liittyvää Ultra- tietoa. Ultra - tiedoksi kutsuttiin signaalitiedustelussa saatua tietoa, joka saatiin brittien murrettua saksalaisten Enigman.

Myöhemmin Montagun rooli kasvoi Godfreyn määrättyä hänet vastaamaan kaikesta laivastoon liittyvästä vihollisen harhaanjohtamisesta kaksoisagenttien avulla.

Montagu valinta oli osin sattumanvarainen, mutta oikeaan osunut. Hänen organisaatiotaitonsa ja yksityiskohtien hallintansa auttoivat viimeistelemään suunnitelman. Montagu oli myös lukenut ”taimenmuistion” ja tuki suunnitelmaa vahvasti. Montagu tarjoutui paneutumaan kysymykseen sopivan ruumiin hankkimisesta sekä lääketieteellisiin seikkoihin.

Kohteena Sisilia

Alkuvuodesta 1943 Afrikan taisteluiden ratkettua, oli selvää, että liittoutuneet tulisivat tekemään maihinnousun Eurooppaan. Tammikuussa Roosevelt ja Churchill päättivät kohteeksi Sisilian. Kohde oli siinä mielessä ongelmallinen, että jokainen, jolla oli käytössään Välimeren kartta, näkisi, että kohde olisi Sisilia. Nyt tiedettiin, mitä operaatiolla tavoiteltaisiin. Troijan hevosella oli tarkoitus hämätä vihollinen uskomaan väärään maihinnousuun.

Liittoutuneiden piti siis saada vihollinen uskomaan, että kohde ei olisikaan todennäköisin, vaan jokin muu. Tämän toteuttamiseksi käynnistettiin operaatio Barclay. Sen tarkoituksena oli saada akselivallat uskomaan, että maihinnousun pääkohteet olisivat idässä Kreikka ja Balkan sekä lännessä Sardiinia. Sisilian valtaamiseen tähtäävän todellisen operaatio Huskyn tuli näyttää näiden harhautusoperaatiolta. Operaatio Mincemeat –nimen saanut Troijan hevonen ei missään vaiheessa ollut kiinteä osa operaatio Barclayta, mutta se tähtäsi samaan tavoitteeseen ja siitä tuli olennainen osa huijauksen onnistumista.

Jo edellisenä kesänä Winston Churchill oli perustanut Lontooseen toimiston vastaamaan harhautustoiminnasta. Sitä johti everstiluutnantti John C. Bevan. Operaatio Barclay samoin kuin operaatio Mincemeat olivat tuon toimiston alaisia operaatioita.

Ruumis löytyy

Aikaa ei siis ollut paljoa. Päätös maihinnoususta tehtiin tammikuussa ja operaatio toteutettaisiin huhtikuussa. Ensimmäinen henkilö, johon Montagu oli yhteydessä, oli professori sir Bernard Spilsbury, sisäministeriön vanhempi patologi ja oikeuslääketieteen uranuurtaja, jota pidettiin erehtymättömänä. Hän oli suorittanut n. 25000 ruumiinavausta ja hän jos kuka tunsi kuoleman. Spilsbury kertoi, että osa lentokoneiden mereensyöksyissä kuolleista ei kuole hukkumalla, vaan osa paleltuu tai kuolee shokkiin. Vaikka olisikin hyvä löytää sopiva hukkunut, ruumiin löytäminen saattoi siis olla helpompaa kuin kuviteltu. Spilsburyn kertomassa oli kuitenkin vaara, sillä hän oli alkanut uskoa omaan erehtymättömyyteensä. Hän vakuutti, ettei mantereelta löytyisi patologia, joka kykenisi määrittelemään kuolemansyyn luotettavasti.

Oli kuitenkin mahdotonta lähteä kyselemään ympäriinsä sopivan ruumiin perään. Piti tietää, mistä kysyä ja Montagu tiesi juuri sopivan henkilön. Hän järjesti tapaamisen St Pancrasin kuolinsyyntutkijan Bentley Purchasen kanssa. Omintakeisella huumorintajulla varustettu Purchase oli isänmaallinen mies, joka osasi säilyttää salaisuudet ja joka oli ennenkin hieman venyttänyt totuutta maan edun nimissä.

Hänellä oli kuitenkin Montagulle hieman huonoja uutisia. Ei olisi mahdollista vain ottaa ruumista. Hän kertoi, että vaikka ruumiit olivatkin ehkä ainoa hyödyke, josta ei ollut sillä hetkellä pulaa, jokaisesta ruumiista oli pidettävä kirjaa. Purchase oli myös huolissaan kuolinsyyntutkijoiden luotettavuudesta kansalaisten silmissä. Hänen kysyessään Montagu kertoi asialla olevan pääministerin hyväksynnän, vaikka tämä ei vielä pitänytkään paikkaansa. Purchase löysikin porsaanreiän. Jos ruumis kirjattaisiin haudattavaksi ulkomaille, se poistuisi kirjanpidosta.

Nyt olikin kyse siitä, että löytyisi ruumis, joka olisi kuollut sopivalla tavalla ja jonka omaiset sallisivat sille aiotun käyttötarkoituksen. Silloin saapui St Pancrasin ruumishuoneelle Glyndwr Michael.

Sisiliaan

Nyt siis oli tiedossa, mitä operaatio Mincemeatilla haettaisiin. Nyt piti päättää huijauksen vastaanottajat ja näytelmän esittäjät. Portugali ja Espanja olivat puolueettomia maita, mutta selkeästi kallellaan akselin suuntaan. Molemmista oli sodan aikana kehittynyt vakoilijoiden pelikenttiä, mutta erityisen aktiivista toiminta oli Espanjassa. Lisäksi suurin osa maan viranomaisista teki kiinteää ja rahakasta yhteistyötä saksalaisten kanssa. Tästä syystä näytelmän toinen osa näyteltäisiin siellä.

Yksi brittien huippuvakoojista Espanjassa oli Salvador Augustus ”Don” Gomez-Beare. Hän oli syntynyt Gibraltarissa. Tapojensa puolesta hän oli briteille britti ja ulkonäkönsä vuoksi espanjalaisille espanjalainen. Hän kykeni liikkumaan Espanjassa huomaamatta. Hänellä oli palkkalistoillaan laaja rinki espanjalaisia agentteja. Köyhässä Espanjassa rahalla sai mitä vain. Gomez-Beare sai käskyn matkustaa Lontooseen, jossa pohdittiin paikkaa, joka olisi sopiva ruumiin rantautumiselle.

Valinta kohdistui Huelvaan. Merivirrat ja ranta olivat sopivat. Tämän lisäksi alueen viranomaiset olivat läpensä saksalaisten lahjomia. Kiitos tästä kuului Adolf Claussille. Clauss oli Huelvassa toimivan Saksan konsulin nuorempi veli, joka harrasti perhosten keräilyä ja oli samalla erittäin tehokas Abwehrin vakooja. Hän oli eläkkeellä, mutta kukaan ei tiennyt mistä hän oli eläköitynyt. Adolfia pidettiin suvun mustana lampaana, koska hän ei ollut tehnyt päivääkään rehellistä työtä. Toiset pitivät häntä sukunsa älykkäimpänä koska hän ei ollut tehnyt päivääkään rehellistä työtä. Hänen palkkalistoillaan olivat paikalliset poliisit, satamatyöläiset, sotilaat jne. Niinpä olikin varmaa, että brittiupseerin ajautuminen rantaan tulisi nopeasti Claussin tietoon ja hänellä olisi hyvät mahdollisuudet saada käsiinsä upseerin mukana olevat asiakirjat. Claussin tehokkuus teki hänestä oivan kohteen. Ja samalla, jos britit onnistuisivat horjuttamaan miestä, joka oli Saksan tehokkain vakooja Espanjassa, sen parempi.

Saksan tiedustelupalvelun Abwehrin päällikkö Espanjassa oli Wilhelm Leissner, joka oli lähetystössä kunnia-attasean tittelillä. Hän oli kuitenkin menettämässä otteensa asemastaan vakoilun johtajalle, majuri Karl Eric Kuhlenthalille. Kuhlenthal oli taistellut Kondoorilegioonassa ja tunsi Espanjan. Hänellä oli henkilökohtaiset suhteet Abwehrin päällikköön amiraali Canarikseen. Lisäksi hän oli osaksi juutalainen. Niinpä hänellä oli erityisen suuri intressi olla hyödyllinen Espanjassa.

Kuhlenthal ei tiennyt, että häntä kusetettiin jo. Jo pidemmän aikaa hän oli saanut tietoja Englannissa toimivalta Arabel- huippuvakoojaltaan ja välittänyt ne eteenpäin Berliiniin. Arabel oli kuitenkin kaksoisagentti, joka toimi brittien hyväksi koodinimellä Garbo.

Ultra- tietojen perusteella britit tiesivät Kuhlenthalin vieläpä keksivän omiaan maustaakseen saamiaan tietoja. Lisäksi oli syytä epäillä hänen vetävän välistä agenteille tarkoitettuja rahoja. Kuhlenthalin hyödyttömyys ja halu miellyttää ylempiään tekivät hänestä oivan vastaanottajan Mincemeatin huijaukselle.

Brittien puolella näytelmän pääosa Madridissa lankesi laivastoattasea Alan Hillgarthille. Hillgarth oli ollut monessa mukana. Hän värväytyi 13-vuotiaana Kuninkaalliseen laivastoon ja taisteli 14-vuotiaana kadettina ensimmäisessä maailmansodassa, jossa hänen ensimmäisenä tehtävänään oli avustaa laivan lääkäriä Helgolandin taistelun aikana heittämällä laidan yli amputoituja ruumiinosia. 16- vuotiaana hän oli jo lävistänyt turkkilaisen pistimellä ja Gallipolissa hän löysi itsensä komentamasta maihinnousualusta kaikkien muiden upseereiden kaaduttua. 1920- luvun lopulla hän oli osakkaana epäonnisessa aarrejahdissa Etelä-Amerikassa. Hillgarth oli myös toiminut myös hallituksen viestinviejänä. Hän tunsi läpikotaisin espanjalaiset ja oli ollut jonkinlaisena välittäjänä sisällissodan aikana. Amiraali Godfrey värväsi hänet laivastoattaseaksi heti sodan alettua. Siinä missä Gomez-Beare tai Clauss lahjoivat poliiseja ja ahtaajia, Hillgarth lahjoi kenraaleja. Hänen päätehtävänsä oli ollut pitää Espanja irti sodasta ja siinä hän oli onnistunut. Lahjonnassa hän käytti välikätenään liikemies Juan Marchia. March oli Espanjan rikkain mies ja Hillgarth sanoi olevan virhe luottaa häneen vähääkään. Tuo Välimeren viimeiseksi merirosvoksikin kutsuttu mies oli kuitenkin oivallinen välikäsi. Rahat eivät tulleet suoraan briteiltä ja jos homma paljastuisi, ei kukaan yllättyisi vähääkään Marchin mukanaolosta.

Pääroolit oli siis jaettu, nyt piti väin toteuttaa näytelmä.

Glyndwr Michaeilista William Martiniksi

17. huhtikuuta klo 1 yöllä St Pancrasin ruumishuoneelle ajoi hautaustoimiston auto. Hautausurakoitsija Ivor Leverton oli saanut ohjeet toimia täysin salassa. Glyndwr Michaelin ruumis siirrettiin vaivoin arkkuun. Vaikka Montagu myöhemmin toisin väitti, Michaelin omaisilta ei kysytty lupaa, heitä ei edes etsitty. Ruumis oli puettu kuninkaallisen merijalkaväen majurin asepukuun. Se kuljetettiin Hackneyn ruumishuoneelle. Seuraavana iltapäivänä Bentley Purchase tapasi siellä Montagun ja Cholmondeyn. Vainajalle laitettiin pelastusliivit, kengät ja ketjulla kiinnitetty salkku asiakirjoja varten. Se siirrettiin varta vasten tehtyyn säiliöön kuljetusta varten. Säiliön oli suunnitellut Charles Frazier – Smith Q- osastolta, joka oli salaisen palvelun laitetoimittaja. Frazer – Smith toimitti paljon tavaraa myös Ian Flemingille tämän operaatioita varten. Yhteys James Bond –kirjojen Q- hahmoon lienee selvä.

Pelkkä asepuku ei kuitenkaan tehnyt Glyndwr Michaelista uskottavaa upseeria. Tarvittiin peitetarina ja sitä Cholmondeley ja Montagu olivat viime kuukaudet kehitelleet. Kodittoman miehen ruumiinrakenne ei vastannut kentällä olleen sotilaan ruumiinrakennetta. Hänelle piti siis antaa tehtävä, jossa hän ei olisi kenttäupseeri, vaan esikuntaupseeri. Michaelista tuli William Martin, asiantuntijatehtävissä työskentelevä kuninkaallisen merijalkaväen majuri. Merijalkaväellä oli sopiva asepuku ja sen käyttötavat. Majuri Martin oli oikeasti olemassa, joten hän löytyisi upseeriluettelosta, jollainen oli saksalaisten hallussa. Martin oli ollut Kaukoidässä uponneella sotalaivalla, joten muistokirjoitus lehdessä ei hämmästyttäisi. Kaiken päälle oikea Martin oli sillä hetkellä komennuksella Pohjois-Amerikassa, joten häntä ei Englannissa nähtäisi.

Montagu ja Cholmondeley syvensivät vale- Martinin henkilöllisyyttä. Montagu alkoi jopa esiintyä Martinina. Hän loi kuvaa upseerista, joka oli asiantuntija, mutta hieman leväperäinen turvallisuusasioiden suhteen. Hän kävi Lontoon yöelämässä eläytyen Martiniksi ja usein hänen mukanaan oli nainen nimeltä Pam. Pam oli oikeasti MI5:n työntekijä Jean Lesley ja hän esitti Martinin tyttöystävää. He paneutuivat rooleihinsa siinä määrin, että Montagun anoppi huolestui, etenkin, kun tämän vaimo ja lapset olivat New Yorkissa. Saksalaiset oli tarkoitus saada uskomaan, että Martin olisi kuollut lento-onnettomuudessa vain pari päivää ennen löytymistään. Martinin henkilöä ja sukua täydennettiin erilasilla kirjeillä ja papereilla. Oli väärennettyjä kuitteja ravintoloista, oli kirjeitä isältä ja pankilta sekä rakkauskirjeitä ja valokuvia Pamista. Martinin upseerikortin numero oli sama kuin Montagun kortissa, jotta jäljet päätyisivät häneen. Kortin kuvassa oli kuitenkin eri henkilö, sillä kuolleet näyttävät kuolleilta kuvissakin, eikä elävästä Martinista ollut kuvia. Kaikki oli tarkoitettu kulkemaan ruumiin mukana rakentamaan tälle uskottava henkilöllisyys ja antamaan tietoja tämän olinpaikasta ennen kuolemaa, sekä auttamaan saksalaisia kuoleman ajoittamisessa brittien haluamalla tavalla. Vähitellen vale- Martinista tuli lähes todellinen henkilö.

Mutta mitä hän kantaisi mukanaan? Yksitäinen majuri tuskin kantaisi mukanaan täydellisiä maihinnoususuunnitelmia. Salkun sisältö piti suunnitella huolellisesti. Ratkaisuksi tuli korkea-arvoisten upseerien henkilökohtaiset kirjeet. Lordi Mountbattenin kirjeessä amiraali Cunninghamille Martiniin viitattiin maihinnousujen asiantuntijana, Kenraali Nyen kirjeessä kenraali Harold Alexanderille viitattiin Kreikkaan tapahtuvaan maihinnousuun jne.  Kaikki sisälsivät vihjeitä maihinnoususta ja sen kohteista. Idea oli saada saksalaiset vakuuttuneiksi siitä, että todellinen maihinnousu tapahtuisi Kreikkaan ja Sardiniaan ja että Sisilia olisi vain hämäystä.

Näillä eväillä majuri Martin lähtisi matkaan. Vaikka tarkoitus oli uskotella ruumiin kuolleen lento-onnettomuudessa, parhaaksi keinoksi sen toimittamiseksi Espanjaan todettiin sukellusvene. Ensimmäinen osa matkasta kuljettiin maitse Lontoosta Skotlantiin. Matka tapahtui pakettiautolla, jota kuljetti Jock Horsefall, kilpa-autoilija ja MI5:n autonkuljettaja. Chomondeley ja Montagu olivat mukana. Skotlannissa ajettiin Clydebankin laivastotukikohtaan, jossa säiliö lastattiin sukellusveneeseen. HMS Seraph oli jo tottunut erikoisoperaatioihin, olihan se jo mm. toimittanut amerikkalaisen kenraalin Mark Clarkin Algeriaan syksyllä 1942. Alusta komensi luutnantti Bill Jewell. Jewell tiesi säiliön sisällön, mutta miehistöltä se pidettiin salassa. Jewell sai myös kirjekuoren, joka sisälsi Martinin salkkuun tulevat asiakirjat. 19. huhtikuuta 1943 klo 16.00 HMS Seraph lipui merelle. Majuri Martin oli matkalla.

Martin astuu maihin

Aamulla 30. huhtikuuta 1943 espanjalainen kalastaja José Antonio Rey María havaitsi meressä jotakin erikoista. Se osoittautui ruumiiksi. Kukaan muu kalastajista ei halunnut koskea siihen, joten Rey María hinasi sen rannalle. Majuri Martin oli astunut maihin.

HMS Seraph oli edellisenä yönä hiipinyt lähelle rantaa, ja salainen säiliö oli kannettu kannelle. Miehistö paria upseeria lukuun ottamatta oli kannen alla, kun luutnantti Jewel avasi säiliön. Järkyttävästä hajusta huolimatta hän laittoi asiakirjat salkkuun ja ruumis laskettiin mereen.

Ennen ruumiin ajautumista rannalle, sillä oli harjoitellut 72 jalkaväkirykmentin 2. pataljoonan 1. komppania. Komppanian upseeri lähetti sanan Punta Umbrian poliisille, joka puolestaan välitti sanan hukkuneesta merimiehestä Huelvan sataman viranomaisille. Asia tuli siten sataman sotilasviranomaisille. Myöhemmin aamulla rantaa lähestyikin kahden miehen melomalla kanootilla luutnantti Mariano Pascual de Pobil Bensuan, sataman komentoketjun kakkonen ja toimiva sotilastuomari. Pascual de Pobil teki ruumiille pinnallisen tutkimuksen, tunnisti asepuvun englantilaiseksi, otti haltuunsa ruumiin lukitun asiakirjasalkun ja lompakon sekä käski sen siirtämisen Huelvaan. Seuraavana saapui paikallinen lääkäri toteamaan, että Martin oli todella kuollut, vaikka ilmassa leijuva haju kertoi, ettei se olisi ollut tarpeellista. Ruumis kuljetettiin Huelvaan, jossa sen saapuminen tuli pian myös Adolf Claussin tietoon.

Nyt alkoi näytelmän toinen osa. Osa, jossa saksalaiset tekivät kaikkensa saadakseen Martinin mukana olleet dokumentit haltuunsa. Samalla britit tekivät kaikkensa, jotta saksalaiset todella saisivat ne. Oli kuitenkin toimittava ilman, epäilykset heräisivät sen enempää espanjalaisten, kuin saksalaistenkaan leirissä. Niinpä brittien tuli painostaa espanjalaisia palauttamaan dokumentit ja siten vakuuttaa heidät ja saksalaiset niiden tärkeydestä.

Sattumalta Pascual de Pobil oli kuitenkin mahdollisimman epäsopiva henkilö. Hän oli laivaston luutnantti ja kaikista Espanjan aselajeista juuri laivasto suhtautui britteihin myötämielisimmin. Lisäksi häntä kiinnosti enemmän seuraava lounas, kuin tarkka ja työläs tutkimus. Britannian varakonsuli Huelvassa oli Francic Haselden. Pascual de Pobin teki pahimman, jota britit saattoivat kuvitella: hän tarjosi asiakirjasalkkua suoraan Haseldenille.  Haselden ei ollut vakooja, eikä näyttelijä. Hän oli kuitenkin mukana juonessa ja vakuutti de Pobilille, ettei tämän kannattaisi antaa asiakirjoja ilman esimiehen suostumusta. Näin asiakirjasalkku jäi espanjalaisille.

Ulkopuolista olisi varmasti ihmetyttänyt se, että brittidiplomaattia ei kiinnostanut ilmeisen tärkeä salkku, mutta että tämä kuitenkin halusi olla läsnä ruumiinavauksessa. Ruumiinavauksen suoritti tohtori Eduardo Fernández del Torno yhdessä poikansa, myös lääkäri, kanssa. Toisin kuin Spilsbury oli Montagulle vakuuttanut, kyseessä oli pätevä patologi, joka oli kaiken lisäksi tottunut hukkuneisiin. Kun del Torno teki ensimmäisen viillon, syntyi kaasupurkaus. Vaikka ruumis oli päällisin puolin kohtalaisessa kunnossa, oli se sisältä pahoin mädäntynyt. Moni asia ruumiissa ihmetytti patologia. Myrkytys oli aiheuttanut ihon värjäymiä, eikä hajoamisen aste sopinut vain pari päivää aiemmin kuolleeseen mieheen. Ruumiinavaus kuumassa vajassa ei kuitenkaan kiinnostanut kovin paljoa ja ehkä huojentuneenakin hän Haseldenin aloitteesta päätti avauksen nopeasti. Moni valheen paljastanut ei koskaan päätynyt hänen raporttiinsa, mutta kuoleman hän ajoitti useita päiviä kauemmas, mitä britit halusivat uskotella. Aikanaan raportti päätyisi myös saksalaisille.

Tietoa saksalaisille

Asiakirjat alkoivat kulkea omaa tietään ylemmäs espanjan asevoimien ja tiedustelun hierarkiassa. Clauss yritti kiivaasti saada ne käsiinsä, mutta vähitellen ne lipuivat hänen ulottumattomiinsa. Hän sai ainoastaan listan salkun sisällöstä. Hillgarth ja Gomez-Bearre laittoivat saksalaisille yhä enemmän painetta vaatimalla asiakirjoja sekä keskustelemalla niiden tärkeydestä ja etsimisestä käyttäen keinoja joita tiesivät saksalaisten tarkkailevan. Saksalaiset puolestaan yrittivät kiivaasti saada papereita käsiinsä.

Kuhlenthal alkoi jo menettää hermonsa yrittäessään saada käsiinsä dokumentit, jota hän oli luvannut toimittaa Berliiniin. Lopulta yhdeksän päivää niiden rantautumisen jälkeen hän sai ne käsiinsä. Britit eivät saivat tietää niiden antajan henkilöllisyyden vasta kahden vuoden kuluttua. Huhtikuussa 1945 Ian Flemingin kokoama ryhmä laivaston kommandoja kaappasi Saksan amiraliteetin arkistot ja silloin paljastui, että asiakirjat oli luovuttanut everstiluutnantti Ramón Pardo Suáres, esikuntaupseeri, jolla oli laajat kontaktit ja pitkä yhteistyö saksalaisten kanssa.

Ramón Pardo ei ollut asialla yksin. Saksalaista asiakirjoista löytyi viitteitä siitä, että ohjeet tulivat ylempää, kenties jopa tiedustelupäällikkö, eversti Barrónilta. Espanjalaiset avasivat kirjekuoret ja vaikka kopioita ei ole ilmaantunut, on lähes varmaa, että ne tehtiin. Kirjekuoret oli kuitenkin avattava siten, että englantilaiset eivät saisi siitä tietää ja muuttaisi suunnitelmiaan. Kirjeiden paperi saatiin käärittyä ohuelle rullalle kuoren sisällä ja uitettua ulos taivuttamalla kirjekuorta. Kun britit saivat kirjeet takaisin, heidän laboratoriotutkimuksensa varmistivat niiden avaamisen.

Ramón Pardo antoi asiakirjat henkilökohtaisesti Abwehrin päällikö Leissnerille ja antoi tälle tunnin aikaa niiden kanssa. Leissner ja Kuhlenthal tajusivat heti saaneensa käsiinsä jotakin merkittävää. He kopioivat kirjeet. Kirjeet kertoivat suoraan tulevien maihinnousujen kohteiden olevan Kreikka ja Sardinia ja Sisilian olevan vain hämäys. Leissner oli kuitenkin kokenut mies ja kaikkea muuta kuin hölmö. Hän alkoi epäillä dokumenttien aitoutta. Hänestä oli erikoista, että samassa kirjeessä mainittiin operaation koodinimi ja sen kohteet. Se oli hyvin varomatonta. Hän myös varoi vetämästä kovia johtopäätökisä yhden kirjeen perusteella. Kuhlenthal puolestaan uskoi kaiken kyselemättä.

Mincemeat sulatellaan

Olikin juuri Kuhlenthal, joka vei viestin riemusaatossa Berliiniin. Asiakirjojen tärkeyden vuoksi hän vei ne henkilökohtaisesti. Kuhlenthalilla oli mainetta Berliinissä pitkälti kaksoisagentti Garbon toimittamien tietojen ansiosta. Se olisi Kuhlenthal ja vain hän, joka esittelisi tiedot Saksan johdolle, mikä lisäsi niiden painoarvoa. Se tietysti sopi briteille erittäin hyvin.

Toukokuun 11. päivänä Espanjan laivaston esikuntapäällikkö, amiraali Alfonso Arriago Adam saapui Britannian lähetystöön Madridissa. Hän luovutti Martinilta löytyneen asiakirjasalkun Alan Hillgarthille antaen samalla ymmärtää sitä suoraan sanomatta, että asiakirjat oli tutkittu. Hillgarth oli sekä kiitollinen, että helpottunut. Hän sai näin tiedon operaation tämän osan onnistumisesta. Hän lukitsi toimistonsa oven ja avasi salkun varovasti. Se oli hänen ensimmäinen vilkaisunsa materiaaliin, jonka päätymiseksi saksalasille hän oli nähnyt paljon vaivaa. Tämä oli hyvä uutinen, vaikka tietojen päätymisestä saksalaisille ei vielä ollutkaan varmuutta. Operaation lopullinen onnistuminen oli kuitenkin jo saksalaisten käsissä.

Saksalaiset vipuun?

Huijauksen onnistuminen riippuu suuresti huijattavasta. Jos huijattava toivoo saamiensa tietojen olevan tosia, hän todennäköisemmin tekee niin. Adolf Clauss halusi tietojen olevan aitoja, sillä hänen maineensa riippui siitä. Kuhlenthal halusi niiden olevan totta, sillä ne tekisivät hänestä tärkeän ja auttaisivat pysymään Espanjassa. Mutta uskoisivatko ne, jotka todella merkitsivät?

Abwehriltä asiakirjojen arviointi ja varmentaminen siirtyi sotilastiedustelulle. Niistä tuli vastaamaan Fremde Heere West, FHW. FHW:n raportit päätyivät paitsi Hitlerille, läpi komentoketjun pääesikunnasta kentällä olleisiin komentajiin. Se oli myös lähes suora reitti Hitlerin pään sisään. FHW:tä johti everstiluutnantti, paroni ja vapaaherra Alexis von Roenne. Hän oli mies, jota Hitler piti, osin aiheetta, erehtymättömänä uskoen kaiken, mitä von Roenne sanoi. Jos von Roenne vakuuttaisi Hitlerille tietojen olevan aitoja, tämä todennäköisesti uskoisi. On mahdollista, että von Roenne huomasi ristiriitaisuudet ja ymmärsi tilanteen olevan huijaus. Hän tunsi Abwehrin korruptoituneisuuden ja suhtautui varauksella kaikkeen, mitä sieltä päin tuli. Von Roenne kuitenkin vakuutti tietojen olevan aitoja.

On epäilyjä, että hän olisi tarkoituksellisesi johtanut Hitleriä harhaan. Tiedetään, että hän antoi järjestelmällisesti Hitlerille vääriä tietoja mm. liittoutuneiden vahvuuksista. Mikä hänen motiivinsa sitten oli? Varmuutta ei saatane koskaan, mutta hän ilmeisesti inhosi natseja ja Hitleriä ja halusi Saksan tekevän nopeasti rauhan lännessä, jotta se voisi keskittyä Neuvostoliittoon. Von Roenne ei ollut suoraan osallisena Hitlerin murhaamiseen tähdänneessä heinäkuun salaliitossa, mutta kyllin lähellä tullakseen teloitetuksi Plötzenseen vankilassa lokakuussa 1944.

Kaikki Berliinissä eivät tietoja oitis sulattaneet. Kuhlenthalilta kysyttiinkin tarkennuksia. Tämä vastasi kyselyihin selittelemällä asioita parhain päin. Martinin taskuista löytyneiden kuittien mukaan hän oli ollut Lontoossa kolme päivää ennen löytymistään. Patologin raportti kertoi kuitenkin kuolinajaksi 8 – 10 päivää ennen löytymistä. Tämän Kuhlenthal selitti auringon vaikutukseksi meressä. Meri kelpasi selitykseksi myös sille, että Martinilla oli vähemmän hiuksia, kuin henkilökortin kuvassa.

14. toukokuuta oli riemun päivä Mincemeatin suunnittelijoille. Tuona päivänä Saksan pääesikunnan päällikön ja operaatiopäällikön kenraali Alfred Jodlin eteläisen ja kaakkoisen alueen komentajille lähettämässä viestissä ennakoitiin maihinnousua itäiselle ja läntiselle Välimerelle. Juuri kuten Mincemeatin papereissa oli kerrottu. Hitler oli ostanut tämän ajatuksen paria päivää aiemmin. Tämä ajatus kahdesta maihinnoususta ohjasi heidän strategista suunnitteluaan. Kreikan ja Sardinian puolustusta vahvistettiin mm. Sisilian kustannuksella. Tämä viittaisi vahvasti siihen, että Mincemeat saavutti sille asetetut tavoitteet.

Uskottavuutta tuli lisää myös Espanjasta. Saksan lähettiläs Madridissa sai kuulla Espanjan ulkoministeriltä Mincemeatin mukaisista maihinnoususuunnitelmista. Espanjan laivastoministeri amiraali Moreno lisäsi löylyä pelaamalla kaksoispeliä. Hän vakuutteli briteille heidän maihinnoususuunnitelmansa olevan turvassa ja samalla välitti siitä tietoja saksalaisille. Samalla britit antoivat espanjalaisten ymmärtää, että eivät olleet havainneet kirjeiden avaamista tietäen tämän päätyvän myös saksalaisiin korviin.

Vaara paljastua?

Mincemeatin suunnitelmassa ja toteutuksessa oli monta pientä yksityiskohtaa, jotka olisivat voineet paljastaa kyseessä olevan juonen. Jos Pamin kirjeessä mainitsemaan osoitteeseen olisi menty, sieltä ei olisi löytynyt Pamia puhumattakaan tämän työpaikasta. Martinin isän olinpaikakseen ilmoittaman hotellin kirjoista olisi hänen nimensä löytynyt, mutta se oli helppo havaita jälkeenpäin lisätyksi. Tarkemmin ajatellen koko Martinin tarina oli kuin kliseisestä kirjasta: rahavaikeudet, uusi rakkaus, siirto kauas ja traaginen loppu. Saksa olisi voinut pyytää vakoojiaan tarkistamaan tarinaa Englannissa. Pyyntö ei olisi tuottanut tulosta, sillä kaikki saksalaisten agentit olivat brittien kontrollissa olevia kaksoisagentteja ja heidän verkostonsa fiktiota. Mutta pyyntöä ei koskaan edes tehty. Afrikassa maihinnousuun valmistautuneiden joukkojen keskuudessa syntyi muutamia tietovuotoja, mutta saksalaiset ohittivat ne. He olivat kiinnostuneita vain Kreikkaa ja Sardiniaa koskevista suunnitelmista.

Lähempänä paljastuminen olikin Moskovassa. Stalin oli ilmeisesti hyvin perillä Mincemeatista. Neuvostoliitolla oli vakoojia Lontoossa. Yksi heistä oli nimeltään Ivor Montagu, elokuvatuottaja. pöytätenniksen uranuurtaja ja Ewen Montagun veli. Veljekset olivat täysin erilaisia, mutta silti hyviä ystäviä. Siitä, oliko se juuri Ivor Montague, joka välitti Mincemeatin tietoja Moskovaan, ei ole tietoa. Yksikin Stalinin lähellä ollut saksalainen vakooja olisi voinut paljastaa koko juonen, mutta sellaista vakoojaa ei ollut.

Vaikutus

10. heinäkuuta HMS Seraph nousi pintaan aivan Sisilian rannikolla. Sen tehtävänä oli pudottaa tutkamajakan sisältävä poiju n. kilometri rannasta ja jäädä sitten paikalleen majakaksi ohjaamaan maihinnousulaivasto kohteeseensa. Kuten tunnettua, maihinnousu onnistui. Yksi ensimmäisessä aallossa maihin nousseita oli Derrick Leverton, hautausurakoitsija ja 12. kevyen ilmatorjuntarykmentin majuri kuninkaallisessa tykistössä. Hän oli iloinen maihinnoususta, mutta olisi taatusti ollut vielä iloisempi, jos olisi tiennyt veljensä Ivorin roolista maihinnousun valmisteluissa.

Ei ole varmaa tietoa, kuinka paljon Mincemeat ohjasi saksalaisia. Vähintään se vahvisti Hitlerin pelkoa Kreikkaan tai Balkanille tehtävästä maihinnoususta ja Saksa toimi vastaavasti. Vähitellen tiedusteluraporttien sisältö alkoi muuttua käsitystä tukeviksi. Huijaus alkoi vahvistaa itseään.  Kenraali Jodlin kuultiin sanovan puhelimeen: Unohtakaa Sisilia, me tiedämme, että se on Kreikka.

Myös italialaiset saivat tiedon asiakirjoista. He saivat sen espanjalaisilta, eivät liittolaiseltaan Saksalta. Mussolini ei uskonut tietoihin yhtä sokeasti, kuin Hitler. Tietoja alkoi kuitenkin tulla Saksaan joka puolelta ja vähitellen myös Mussolinin mieli kääntyi. Toukokuun lopussa britit saivat tiedon siitä, että runsaasti taistelukokemusta omannut ja uudelleen varusteltu Saksan 1. panssaridivisioona siirtyi Etelä-Ranskasta Kreikkaan. Britit katsoivat Mincemeatin onnistuneen 100 prosenttisesti.

Keskipäivällä 2. toukokuuta 1943 oli ryhmä surijoita, virallisia ja epävirallisia, julkisia ja salaisia, kokoontunut majuri William Martinin hautajaisiin. Glyndwr Michael oli kuollut ilman yhtään surijaa. Nyt hänet haudattiin toisena henkilönä arvovaltaisen saattojoukon ollessa läsnä. Britanniaa paikalla edusti konsuli Haselden. Paikalla oli edustajia brittiläisistä ja ranskalaista suuyrityksistä, jotka toimivat alueella. Paikalla olivat Pascual de Pobil sekä Espanjan asevoimien edustajat.

Paikalle oli kokoontunut myös pieni joukko siviilejä. Joukossa oli myös Adof Claussin pitkä hahmo. Kun saattoväki poistui paikalta, herrat autoihinsa ja kuka mihinkin, Clauss seurasi heidän lähtöään. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota erääseen sypressipuun varjossa olleeseen miehen. Paikalliset luulivat häntä osaksi saattoväkeä ja saattoväki paikalliseksi. Don Gómez – Beare katseli Claussin poistuvan hautausmaalta ja livahti hänen peräänsä.

Vähän myöhemmin hauta sai päälleen suuren hautakiven kunnioittamaan William Martinia. Siitä, kuka majuri Martin todellisuudessa oli, on esitetty arveluita ja teorioita. Kaikki saatavilla olevat lausunnot ja dokumentit kuitenkin kertovat hänen olleen Glyndwr Michael. Vuonna 1997 kiveen lisättiinkin teksti: Glyndwr Michael palveli majuri William Martinina.

HR

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com