Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 9: Panssarilaivatko huono hankinta?

Aluksiin jäi heikkouksia

Panssarilaivoja suunniteltaessa ja rakennettaessa jouduttiin toisinaan tyytymään ratkaisuihin, jotka eivät olleet edes silloisten tavoitteiden mukaisia ja joiden mielekkyys voidaan kyseenalaistaa.

Uppoama oli liian pieni

Yksi näistä ratkaisuista oli alusten 3 900 tonnin uppoama. Uppoama oli lyöty lukkoon jo ennen kuin aluksen pääaseistus oli päätetty. Tämä aiheutti sen, että alusten uppoama jäi liian pieneksi suhteessa neljän 254 mm tykin pääaseistukseen. Tilannetta olisi voitu ennakoida huomioimalla, esim. panssarilaivojen rakentamisesta runsaasti kokemusta omanneen Lindholmenin telakan näkemys, että kolme 240 mm tykkiä edellytti 4 500 tonnin uppoamaa. Uppoaman olisi pitänyt sallia nousta yli 4 000 tonnin. Nyt liian pieni uppoama koitui pääasiassa suojauksen, mutta myös merikelpoisuuden vahingoksi.

Panssarilaivojen merenkulkuominaisuudet olivat huonot

Panssarilaivojen huonot merenkulkuominaisuudet olivat yleinen puheenaihe laivastossa ja merenkulkijoiden piirissä. Nämä johtuivat alusten korkeasta painopisteestä sekä leveästä, mutta matalan syväyksen omanneesta rungosta. Mitä leveämpi aluksen runko syväykseen nähden on, sitä suurempi taipumus sillä on myötäillä veden pinnan muotoja. Alusten rungon leveys johtui suurimmaksi osaksi vaaditusta matalasta syväyksestä. Kallistuneen aluksen oikaisemiseen vaikuttavat voimat ovat sitä suuremmat, mitä lähempänä aluksen pohjaa painopiste on. Raskaat tykkitornit nostivat alusten painopistettä ja se olikin reilusti toista metriä vesirajan yläpuolella.

Passarilaivojen heikko merikelpoisuus ei johtunut suunnittelijoiden taitamattomuudesta, vaan sotilaallisin perustein asetetuista rajoituksista. Koska alusten sotahistoria jäi rajalliseksi, keinunta muistetaan lähinnä huvittavana piirteenä. Toisin olisi ollut, jos alukset olisivat joutuneet merenkäynnissä taisteluun. Keinunta olisi vaikeuttanut mittausten ja havaintojen tekemistä sekä varmasti myös ammusten käsittelyä.

Aluksiin oli alkujaan suunniteltu pallekölit, mutta taustalla häärineen suunnittelutoimisto IvS:n suosituksesta ne jätettiin pois, koska epäiltiin alusten kykyä saavuttaa tavoiteltu nopeus teräspotkurein. Myöhemmin pallekölit lisättiin molempiin aluksiin merenkulkuominaisuuksien parantamiseksi.

Suojauksen heikkouksia

Jos halutaan etsiä panssarilaivoista heikko kohta, se oli ilman muuta liian ohut kylkipanssari. Liian pienet määrärahat ja liian pieni uppoama pakottivat luopumaan alkuperäisestä, noin 100 mm panssarilevystä. Vahinkoa olisi voitu pienentää tekemällä ohennus valikoidusti, mutta niin ei toimittu, vaan kylkipanssari jäi koko alaltaan 55mm vahvuiseksi. Keulanpuoleisia ammus- ja hylsyvarastoja suojasi suoraan edestä vain 30 mm panssarilaipio. Uhraamalla muutama ensimmäinen metri kylkipanssaria, olisi nämäkin saatu suojattua paremmin.

Yläkannen panssarointi pudotettiin 15 mm:iin suunnitellun 20 mm sijasta painon pudottamiseksi. Tällä laskettiin säästetyn 50 tonnia. Panssarikannen jättäminen, ilmeisesti saksalaisten vaikutuksesta, leveydeltään vajaaksi jätti aluksen molemmille sivuille vyöhykkeet, joihin osunut kranaatti olisi päässyt räjähtämään vasta torpedolaipiossa. Niissä kohdissa, joissa panssarikansi oli, kansien panssarointi 15 + 30 mm kestää kyllä vertailun.

Osin samasta syystä kun panssarointia kevennettiin, rakennettiin aluksen kaksoispohja kapeaksi. Vielä melko myöhäisissä piirustuksissa kaksoispohja ulottui kylkipanssariin saakka. Se kuitenkin kavennettiin vain suojatilan levyiseksi ja siten viisi metriä aluksen ulkosivua jäi molemmille kyljille vain tavallisen laivalevyn varaan.

Vedenalaisessa suojauksessa tyydyttiin, saksalaisen mallin mukaisesti, vain osastoimaan tilat melko suuriksi osastoiksi. Mitään paineentasausjärjestelmiä, joita oli kyllä eri telakoiden luonnoksissa esitetty, ei alukseen tullut.

Suojaukseen liittyy myös kysymys ammus- ja hylsyvarastojen sijoittelusta. Sijoittamalla hylsyt ylemmälle kannelle saatiin ehkä etua painopisteen kanssa ja ehkä myös noudatettiin kansainvälistä, tosin jo osin muuttumassa olevaa käytäntöä. Eikö kuitenkin räjähdysalttiimmat hylsyt olisi kannattanut sijoittaa paremmin suojattuun paikkaan tankkikannelle?

Kulkukoneisto

Mitään selkeää selitystä sille, miksi panssarilaivoihin valittiin dieselsähköinen järjestelmä, ei ole. Onkin syytä epäillä, että koko järjestelmän valinnan syynä oli saksalaisten kokeilunhalu. Valinta voidaan hyvällä syyllä kyseenalaistaa. Alusten dieselit painoivat 75 tonnia, mutta voimansiirron generaattorit ja potkurimoottorit painoivat 128 tonnia. Aluksiin tarjotun höyrykoneiston paino olisi ollut 156 tonnia. Höyryn valinta tai dieseleiden ja mekaanisen voimansiirron valinta olisivat olleet painon puolesta edullisemmat. Dieselsähköinen järjestelmä ei monipuolisista kytkentämahdollisuuksistaan huolimatta tarjonnut mitään sellaista etua, joka olisi ollut panssarilaivoissa merkittävä. Sähkövoimansiirto ei ole edelleenkään vakiinnuttanut paikkaansa sotalaivoissa sukellusveneitä lukuun ottamatta.

Näistä heikkouksista huolimatta alukset eivät suinkaan olleet huonoja. Kaikki nämä olivat kuitenkin asioita, jotka olisi pitänyt huomioida viimeistään vuonna 1939, kun kolmannen laiva rakentamista harkittiin.

Alusten käyttöhistoria lyhyesti

Väinämöisen köli laskettiin 15.10.1929, jolloin aluksella ei vielä ollut nimeä, vaan telakan rakennusnumero C – V 705. Vuodessa rungon rakennustyöt etenivät niin pitkälle, että vesillelasku voitiin suorittaa 20.12.1930. Seuraavassa tammikuussa laskettiin Ilmarisen köli ja vesillelasku seurasi 9.7.1931. Aluksia rakennettiin sikäli tasatahtiin, että Ilmarisen rakentamisen vaiheet seurasivat Väinämöisen vastaavia noin vuoden perässä.

Väinämöinen luovutettiin puolustusministeriölle 31.12.1932 ja Ilmarinen 3.9.1933. Väinämöisen luovutus oli vuoden ja Ilmarisen yhdeksän kuukautta myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Puolustusministeriö luovutti alukset laivastolle vuosina 1933 ja -34. Kun Ilmarinen luovutettiin rannikkolaivastolle, siitä puuttui vielä kokonaan kevyt konetykistö. Myös tulenjohdon rakentaminen oli aluksilla osin kesken, se saatiin valmiiksi kesällä 1934.

Koska aluksilla oli ollut laaja kannatus kansan keskuudessa, yksi niiden ensimmäisiä tehtäviä oli vierailla useissa Suomen satamissa. Pohjanlahdelle suuntautuneella matkalla Ilmarinen sai Vaasan edustalla pohjakosketuksen, jolloin aluksen pohjaan tuli vakavat repeämät. Alukset myös harjoittelivat muun laivaston kanssa. Suomen sukellusveneet harjoittelivat simuloituja hyökkäyksiä panssarilaivoja vastaan. Heinäkuussa 1934 Rauman edustalla järjestetyssä harjoituksessa sukellusvene Iku – Turso osui yhteen Ilmarisen kanssa saaden sen kölistä vaurioita kansi- ja kylkilevyihinsä. Panssarilaivat muodostivat rannikkolaivastoon oman panssarilaivueensa. Alusten miehitys erosi toisistaan siten, että Ilmarisella oli enemmän varusmiehiä, kun Väinämöisen miehistö oli suureksi osaksi kantahenkilökuntaa.

Vuonna 1935 koko Rannikkolaivasto teki vierailun Itämeren eteläosiin. Tuolloin Väinämöinen vieraili Kielissä ja Ilmarinen Riikassa ja Libaussa. Väinämöinen osallistui Suomen laivaston edustajana Englannin kuningas Yrjö VI:n kruunajaisjuhlien yhteydessä järjestettyyn laivastoparaatiin Portsmouthissa.

Talvisota alkoi 30.11.1939. Heti samana päivänä klo 11.25 panssarilaivat joutuivat ensimmäisen kerran ilmahyökkäyksen kohteeksi. Hyökänneet pommikoneet kuitenkin pudottivat kuormansa mereen ilmeisesti ilmatorjunnan vaikutuksesta. Alussa näytti siltä, että vihollinen suunnittelisi maihinnousua Hankoon. Tähän viittasivat punalaivaston risteilijä Kirovin liikkeet kohti Hankoa. Joulukuun 1. päivänä käytiin taistelu Russarön linnakkeen ja risteilijä Kirovin välillä. Panssarilaivat saivat tiedon Kirovista ollessaan Utön lähistöllä. Russarö sai osuman Kiroviin ja tämä poistui alueelta ennen panssarilaivojen tuloa. Tämän jälkeen panssarilaivat lähtivät suojaamaan Ahvenanmaan miehittämistä ja linnoittamista. Kun Ahvenanmaalle oli saatu riittäväksi katsotut voimat, panssarilaivat siirtyvät suojaamaan kauppamerenkulkua. Talvisodan lopussa alukset olivat Turussa antaen arvokkaan panoksensa kaupungin ilmapuolustukselle. Järeitä tykkejä panssarilaivat eivät talvisodan aikana joutuneet käyttämään.

Jatkosodan alussa panssarilaivat olivat jälleen suojaamassa Ahvenanmaata ja joukkojen kuljetuksia sinne. Maihinnousu-uhan hälvettyä saksalaisten nopean etenemisen vuoksi, panssarilaivat siirtyivät Hangon länsipuolisille vesille. Siellä ne tulittivat muutamaan otteeseen venäläisten varastoja ja rakennuksia Hankoniemellä. Tässä tehtävässä käytettiin jonkin verran paranneltuja rannikkotykistön Durlacher –tykkien kranaatteja.

Rannikkolaivaston komentaja, kommodori Eero Rahola panssarilaivan 
kannella 1938. Talvisodan jälkeen hän toimi kontra-amiraaliksi ylennettynä 
laivaston komentajana ja oli mukana Ilmarisella tämän kohtalokkaalla
matkalla. Sotien jälkeen hän toimi Merenkulkuhallituksen pääjohtajana
vuoteen 1964 saakka.

Panssarilaivojen toiminta omana yksikkönä päättyi Nordwind -operaatioon, jonka yhteydessä Ilmarinen tuhoutui 13.9.1941. Operaation tarkoitus oli harhauttaa venäläiset luulemaan, että saksalaiset suunnittelevat maihinnousua Viron rannikolle. Useista eri aluksista kootun laivasto – osaston oli tarkoitus edetä kohti Viron rannikkoa tiettyyn pisteeseen ja kääntyä sitten takaisin. Käännöspisteessä Ilmarisen vasemmassa kyljessä räjähti ilmeisesti kaksi miinaa ja alus kaatui ja upposi seitsemässä minuutissa. Mahdollisesti kyse oli miinanraivausta vaikeuttamaan tarkoitetun ketjuesteen aiheuttaman sotkun ajautumisesta yhdessä miinojen kanssa laivan alle. Aluksella olleista 403 miehestä vain 132 pelastui.

Ilmarisen tuhouduttua panssarilaivue menetti merkityksensä. Väinämöisestä ja sen mukana olleita varmistusaluksista muodostettiin osasto Väinämöinen. Väinämöinen ei kuitenkaan menettänyt merkitystään. Se pysyi Neuvostoliiton Itämerenlaivaston ilmavoimien tärkeimpänä kohteena sodan loppuun. Lentäjillä oli määräys hyökätä panssarilaivaa vastaan aina tavattaessa, vaikka se merkitsisi alkuperäisen kohteen jättämistä rauhaan.

Neuvostoliittolaiset luulivat jo onnistuneensa heinäkuussa 1944. Kotkan pommituksissa siellä havaittiin saksalainen ilmatorjunta – alus Niobe, jota luultiin lähes saman kokoiseksi Väinämöiseksi. Sitä vastaan tehtiin 16. heinäkuuta 1944 ilmahyökkäys (operaatio Hirmumyrsky), jota on väitetty Neuvostoliiton suurimmaksi yhtä kohdetta vastaan tehdyksi ilmaiskuksi, tai ainakin suurimmaksi Neuvostoliiton Itämeren laivaston ilmavoimien iskuksi yksittäistä kohdetta vastaan. Hyökkäykseen osallistui 131 konetta, ja se kesti 11 minuuttia. Niobe upposi ja venäläiset luulivat upottaneensa Väinämöisen. Hyökkäyksen johtaja kapteeni Rakov sai toisen Neuvostoliiton sankarin kultaisen tähden kunniamitalinsa. Kun sitten sodan jälkeen venäläiset näkivät vahingoittumattoman Väinämöinen Pansiossa, oli hämmästys suuri.

Jatkosodan loputtua Väinämöinen joutui vielä kerran Ahvenanmaalle torjumaan maihinnousua. Tällä kertaa kyseessä oli saksalaisten Tanne West – operaatio, jonka Hitler kuitenkin perui. (Tanne Ost oli hyökkäys Suursaareen)

Heti sodan jälkeen Neuvostoliitto ei ollut kiinnostunut Väinämöisestä. Vuonna 1947 alus kuitenkin luovutettiin, tai oikeammin myytiin Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto luopui aluksen arvoksi sovitusta määrästä saksalaisten yhtiöiden omaisuutta, jonka rauhansopimus määräsi sille luovutettavaksi. Aluksen arvoksi sovittiin 265 miljoonaa markkaa, vaikka suomalaisten mielestä oikea luku olisi ollut 1 1000 miljoonaa.

Alus palveli Itämerenlaivastossa Vyborg –nimisenä kuuden vuoden ajan Porkkalan vuokra – alueella. Alusta modernisoitiin 1950- luvulla, mutta valmistelut sen poistamiseksi käytöstä aloitettiin 1958. Ilmeisesti alus palveli myös asuntolaivana. Myös sen luovuttamista takaisin Suomeen harkittiin. Matkan pää koitti vuonna 1966, jolloin alus polttoleikattiin osiin Leningradissa.

Miksi panssarilaivat?

Panssarilaivojen hankinnan järkevyydestä käytiin keskustelua jo niitä suunniteltaessa ja sitä käydään osin vieläkin. Panssarilaivojen rakentamiseen liittyi monenlaista toimintaa puhtaasta propagandasta alkaen. Rakentamista vastustettiin monella taholla, myös laivaston sisällä, monin eri perustein. Olivatko ne siis hukkainvestointi?

Tätä mietittäessä on muistettava, että panssarilaivat rakennettiin torjumaan maihinnousuja Suomen rannikolle ja Ahvenanmaalle. Ne olivat myös osa laivastoa, jota sitten ei koskaan rakennettu.

Ennemmin torpedoita?

Laivaston piirissä osa meriupseereista halusi torpedovoittoisen laivaston. Myös merivoimien komentaja kenraali Väinö Valve halusi ensisijaisesti hyödynnettävän jo olemassa olevia tykki- ja torpedovarastoja. Torpedoaseella varustettujen hävittäjien, sukellusveneiden ja torpedoveneiden muodostama laivasto katsottiin offensiivisemmaksi, kuin hitaat tykistöalukset, jotka katsottiin defensiivisiksi. Defensiivinen olikin jonkinlaisen kirosanan asemassa vielä vuonna 1939, jolloin ei suostuttu hyväksymään alle 38 solmua kulkevia hävittäjiä liian defensiivisinä.

Torpedoaseen käytössä on se ongelma, että oikeastaan vain suurilla laivastoilla on varaa käyttää torpedoita siinä määrin, mitä edes kohtalainen osumatarkkuus edellyttäisi. Pienillä laivastoilla sen rooli on lähinnä pelote. Lisäksi hävittäjien, sukellus- ja torpedoveneiden hyökkäys hävittäjien suojaamia suurempia aluksia vastaan voidaan katsoa uhkayritykseksi, ainakin päivänvalossa. Jos taistelu olisi edennyt hävittäjien ja tykkiveneiden tykistötaisteluksi saaristossa, olisi moni päällikkö mielellään vaihtanut torpedoputket tykinputkiin.

Maihinnousun mahdollisuus

Marsalkka Mannerheimin muistelmista löytyy paljon siteerattu lause: ”Katsoen siihen, että laivasto-ohjelma nieli varoja, jotka olisi paljon paremmin tarvittu poistamaan armeijan ja ilmavoimien alkeellisia puutteita, voidaan hyvällä syyllä väittää, että meripuolustuspropaganda ei koitunut eduksi puolustuslaitokselle kokonaisuudessaan. Puolustusvoimien johto ei ollut osannut ohjata harrastusta oikeille raiteille.”

Lause ei itse asiassa ole Mannerheimin sanoja, vaan ne sisältävän osan Mannerheimin muistelmista on kirjoittanut kenraali Erik Heinrichs. Nuo tarkoitushakuisetkin sanat kirjoittaessaan, Heinrichs on jättänyt huomioimatta kaiken sen huolen Suomen meripuolustuksesta, jonka Mannerheim useaan otteeseen toi julki. Mannerheim esittikin vuonna 1938 kolmannen panssarilaivan rakentamista. Eikö Mannerheim muka tiennyt armeijan ja ilmavoimien puutteista? Varmasti tiesi, mutta hän ymmärsi meripuolustuksen välttämättömyyden.  Mikä olisi ollut Suomen mahdollisuus torjua hyökkääjä, jos itärajan lisäksi suuri määrä joukkoja olisi jouduttu pitämään varmistamassa Etelä- ja Länsi- Suomea maihinnousun varalta? Tai jos Suomen merenkulku olisi katkaistu kokonaan. Mannerheim sanoi toistuvasti olevansa huolissaan Suomen mahdollisuudesta pysyä puolueettomana niin kauan, kuin Ahvenanmaan puolustus oli auki. Juuri myös Ahvenanmaalle tapahtuvia maihinnousuja panssarilaivat tehtiin estämään.

Panssarilaivoilla tuskin olisi pystytty suuremman luokan maihinnousua estämään. Se johtui enemmänkin laivoja suojaavien hävittäjien puutteesta, kuin itse panssarilaivoista. Ei liene panssarilavojen vika, jos sitä laivastoa, jonka osa ne olivat, ei koskaan rakennettu. Panssarilaivat olisivat kuitenkin saariston suojasta ampuessaan olleet vaarallinen vastustaja vihollisen maihinnousua tukeville risteilijöille. Edes punalaivaston taistelulaivat eivät olisi olleet täysin suojassa 10 tuumaisilta. Panssarilaivojen tykkien kantama oli itse asiassa pidempi, kuin Marat –luokan 12 tuumaisten. Pitkiltä etäisyyksiltä panssarilaivojen kranaatit olisivat todennäköisesti lävistäneen taistelulaivojen kansipanssarin ja lyhyiltä kylkipanssarin. Paljon tietysti olisi riippunut alusten osumatarkkuudesta.

Ensimmäisessä ja toisessa maailmasodassa tehtiin paljon maihinnousuja. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että maihinnousut ovat pääsääntöisesti onnistuneet, jos niiden torjunta on ollut pelkästään maavoimien varassa. Esimerkkejä tästä riittää: Norja 1940, Normandia ja Etelä – Ranska 1944, Tornio, tässä muutama. Tyynenmeren puolelta lista on vielä paljon pidempi. Myös Gallipolissa vuonna 1915 itse maihinnousu onnistui. Toisaalta Korallimerellä ja Midwayn luona maihinnousut torjuttiin laivastotoiminnalla jo kaukana merellä. Lisäksi Englannin laivasto torjui pelkällä olemassaolollaan (fleet in being) ylivoimaisen Saksan armeijan maihinnousun molempien maailmansotien alussa. Kummassakaan maailmansodassa Saksan laivasto ei olisi pystynyt estämään brittien laivaston hyökkäystä maihinnousulaivaston kimppuun. Saksan taistelulaiva Tirpitz taas sotki brittien saattueiden suunnitelmia pelkästään olemalla Norjassa. Monesti raskas sota-alus saakin tehtävänsä suoritettua pelkästään olemassaolollaan.

Ehkä panssarilaivatkin onnistuivat tehtävässään ”fleet in being” –periaatteella, Toisin sanoen niiden olemassaolo vaikutti vihollisen päätöksiin ja suunitelmiin koskien maihinnousua. Tähän viittaisi se, että panssarilaivoja pommitettiin heti talvisodan ensimmäisen päivänä ja jatkosodankin aikana ne olivat Neuvostoliiton itämerenlaivaston tärkeimmät pommituskohteet. Lentäjillä oli ohjeet, joiden mukaan panssarilaivoja oli pommitettava aina tavattaessa, vaikka alun perin määrätty tehtävä jäisikin suorittamatta.

Ahvenanmaan kysymys

Maihinnousun torjumisen tärkeyttä ja samalla vaikeutta kuvaa hyvin Ahvenanmaan tilanne. Suomen itsenäistyessä Ahvenanmaa jäi Suomelle. Ruotsissa ei uskottu Suomen elinmahdollisuuksiin itsenäisenä valtiona. Osin tästäkin syytä Ruotsi suunnitteli saarten miehitystä ja ”kaappaamista”. Tilanne sai ratkaisunsa Kansainliiton johdolla ja vuonna 1922 solmittiin Itämeren rantavaltioiden ja Englannin kesken sopimus Ahvenanmaasta. Vaan yksi oli joukosta poissa: Neuvostoliitto.

Sopimus paitsi määritteli Ahvenanmaan demilitarisoiduksi alueeksi, se myös antoi Suomelle velvoitteen puolustaa Ahvenanmaata, kunnes muut sopimuksen allekirjoittajat tulevat apuun. Ei ollut ihme, jos Ahvenanmaa nähtiin tyhjiönä ja sen turvallisuus tärkeänä. Suomi yritti pitkään, jo 1920- luvulta asti päästä sopimukseen saarten linnoittamisesta ja puolustamisesta. Sopimus Ruotsin kanssa saatiinkin tehtyä, mutta sopimus oli alkujaankin ehdollinen, Ruotsi ei koskaan vahvistanut sitä ja talvisodan aikana vetäytyi siitä kokonaan. Näin Ahvenanmaan puolustus jäi kokonaan Suomelle.

Osasyy Ruotsin jahkailulle oli se, että Ruotsi halusi myös Neuvostoliiton hyväksynnän sopimukselle. Ruotsi ei tuolloin pelännyt Neuvostoliittoa, vaan Saksaa. Neuvostoliitto taas olisi hyväksynyt vain sopimuksen, jossa se itse olisi mukana linnoittamassa Ahvenanmaata. Tähän ei tietenkään Suomi voinut suostua.

Kun Neuvostoliitossa mietittiin Suomelle esitettäviä aluevaatimuksia, oli Ahvenanmaa Itämeren laivaston toivelistalla. Talvisodan aikana panssarilaivat olivat ainoat Ahvenanmaan puolustukseen osallistuneet yksiköt, joita edes Neuvostoliiton taistelulaivat eivät olisi pystyneet tulittamaan näiden kantaman ulkopuolelta ja ilman riskiä. Panssarilaivojen tuliteho vastasi ainakin neljän vahvimman Ahvenanmaalle suunnitellun rannikkopatterin tehoa. Yritys Ahvenanmaan valtaamiseksi jäi talvisodassa tekemättä pitkälti siksi, että punalaivastolla ei ollut tarpeeksi kuljetuskalustoa. Seikka, jota Itämeren laivaston amiraalit sodan jälkeen harmittelivat.

Neuvostoliitto ei siis ollut alkuperäisen vuoden 1922 sopimuksen allekirjoittaja. Sen sijaan se pakotti Suomen vuonna 1940 hyväksymään rauhansopimukseen kuulumattoman kahdenkeskisen sopimuksen Ahvenanmaasta. Sen mukaan Suomi ei saisi yksin linnoittaa tai puolustaa Ahvenanmaata, vaan sen tulisi tapahtua Neuvostoliiton kanssa. Suomi joutui nopeassa tahdissa ja Neuvostoliiton valvonnassa tuhoamaan kaikki saarille jo rakennetut linnoitteet. Sopimus liittyi epäilemättä siihen, että samaan aikaan Itämeren laivastossa tehtiin suunnitelmia Ahvenanmaan valtaamiseksi. Suunnitelma allekirjoitettiin 10. syyskuuta 1940. Valtaussuunnitelma oli osa Itämeren laivaston kokonaisstrategiaa Itämerellä. Sodan kulku vei ensin mahdollisuuden ja sitten tarpeen suunnitelman toteuttamiselta.

Miksi Ahvenanmaan puolustaminen oli niin tärkeää?

Menettäessään Suomen vuonna 1809 Ruotsi yritti pitää Ahvenenmaan hallinnassaan. Venäläiset eivät tähän suostuneet sanoen, että Suomi ilman Ahvenanmaata on kuin laukku ilman lukkoa. Ahvenanmaan hallinta oli todellakin Suomelle elämän ja kuoleman kysymys. Suomi oli sotien aikana täysin riippuvainen merenkulusta. Suomeen tuotiin niin elintarvikkeita kuin sotatarvikkeitakin. Kun Neuvostoliitto sai vuonna 1939 hallintaansa Baltian ja laivastotukikohtia mm. Tallinnaan, Paldiskiin ja Hiidenmaalle, olisi se pystynyt Ahvenanmaan valtauksella eristämään Suomen täysin ulkomaailmasta. Sotien aikana valtaosa Suomen merikuljetuksista kulki Ahvenanmaan kautta Ruotsin aluevesille. Näin vielä senkin jälkeen, kun jatkosodan aikana Suomenlahden poikki laskettu sukellusveneverkko poisti sukellusveneiden uhan. Ahvenanmaan menetys olisi jättänyt jäljelle vain reitin Pohjanlahden yli Ruotsiin. Tuotakin reittiä olisivat Ahvenanmaalta käsin toimineet sukellusveneet ahdistelleet.

Ahvenanmaata olisi myös voitu käyttää tukialueena Varsinais – Suomeen tai Pohjanlahden rannikolle tapahtuvalle maihinnousulle. Suomen olisi ollut pakko reagoida uhkaan siirtämällä merkittävä määrä joukkoja itärajalta. Suomella tuskin olisi ollut siihen varaa.

Ahvenanmaalta käsin on myös hyvä uhata Tukholmaa ja sieltä käsin tehtävä maihinnousu olisi voinut suuntautua myös Ruotsin rannikolle. Tämä oli aiheuttanut Ruotsille erittäin suurta painetta pysyä kokonaan ulkopuolella Suomen ja Neuvostoliiton sodista. Silloin Suomi ei olisi saanut sitäkään apua, mitä nyt sai.

Turha hankintako?

Voidaan aina jossitella sillä, kuinka monta kenttä- tai pst - tykkiä panssarilaivojen hinnalla olisi saatu. Mutta samalla pitää kysyä, olisiko panssarilaivoihin käytetyt rahat ylipäätään annettu puolustuksen muihin kohteisiin. Panssarilaivojen rakentamisella oli luja kansan tuki ja varojen käyttö muuhun tarkoitukseen olisi ollut vaikeasti perusteltavissa.

Panssarilaivat eivät olleet virheinvestointi kahdesta syystä. Ensinnäkin maihinnousu Suomenlahden rannikolle tai Ahvenanmaalle oli niin suuri uhka koko Suomen puolustukselle ja itsenäisyydelle, että sen torjumiseen oli varauduttava kaikin mahdollisin keinoin. Toiseksi maihinnousun torjumisen onnistuminen pelkästään maavoimilla olisi ollut hyvin kyseenalaista.

Maihinnousun estämisessä panssarilaivat on nähtävä osana suurempaa laivastokokonaisuutta. Jos vuoden 1939 komiteamietintö olisi toteutunut, laivastoon olisi kuulunut mm. kolme panssarilaivaa, neljä hävittäjää, kahdeksan sukellusvenettä ja 24 moottoritorpedovenettä. Tässä kokonaisuudessa sekä panssarilaivoilla, että torpedoaluksilla olisi ollut oma tehtävänsä. On syytä muistaa, että Ahvenanmaalla ei ollut kiinteitä linnoituksia ja että saarille nopeasti rakennetut linnoitteet olisi varustettu enintään 152 mm tykeillä. Niillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia raskaita vihollisaluksia vastaan. Voidaankin kysyä, mikä näissä olosuhteissa olisi toiminut panssarilaivoja paremmin?

HR

 

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com