Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 8: Navigointi, viestintä ja muita laitteita

Tärkeimpänä navigointivälineenä olivat tietysti kompassit. Panssarilaivojen varsinaiset käyttökompassit kuuluivat hyrräkompassijärjestelmään, mutta varalla oli myös magneettikompassi. Hyrräkompassit olivat Anschütz –merkkisiä. Kompassin koneisto ja päänäyttölaitteet olivat tankkikannen merenkulkukeskuksessa. Pääkompassin näyttö siirrettiin sähköisesti tytärnäyttöihin, joita oli komentosillalla kolme ja sisäohjaamossa komentotornissa yksi. Yksi oli lisäksi aluksen perällä olleessa ruorikonehuoneessa, joka toimi myös aluksen varaohjauspaikkana ja josta voitiin kääntää peräsimiä käsin.

Magneettikompasseja oli kaksi. Emokompassi oli aluksi venekannella maston edessä, mutta siirrettiin pois 40mm Boforsin kaksoistykin tieltä. Tytärkompassi oli komentotornissa siellä olevan hyrräkompassin varmistuksena.

Molemmissa kompassijärjestelmissä oli omat huolensa. Hyrräkompassi näytti todellista suuntaa ja koska se perustui maan pyörimisliikkeeseen, sitä eivät häirinneet aluksen tai maan magneettikenttien häiriöt. Hyrräkoneisto oli tarkkuustyötä ja se pyöri tuhansia kierroksia minuutissa, joten se vaati käynnissä ollessaan jatkuvaa valvontaa. Lisäksi sen käynnistämisen jälkeen tarvittiin tunteja, ennen kuin pyörimisnopeus vakiintui oikealle tasolle ja säädöt saatiin tehtyä.

Magneettikompassilla taas on taipumusta kahdenlaiseen virhenäyttöön, jotka molemmat on huomioitava, jotta nähtäisiin aluksen todellinen suunta. Ensin on eksymä, joka aiheutuu aluksen omasta magneettisuudesta. Toiseksi on eranto, joka on magneettisen meridiaanin ja maantieteellisen meridiaanin välinen kulma ja johtuu siis siitä, että magneettinen pohjoisnapa ei ole maantieteellisellä pohjoisnavalla. Eranto vaihtelee alueittain ja siihen vaikuttavat myös mahdolliset magneettiset häiriöt. Eranto on monesti merkittynä merikartan suuntaruusuun. Myös eksymää voidaan tietyin toimenpitein torjua.

Aluksen sijainti voitiin määrittää myös näkyvissä olleita majakoita tai muita maamerkkejä suuntimalla. Tarvittaessa suuntimalaitteet voitiin kytkeä kompassiin. Panssarilaivojen aikaan alkoivat yleistyä myös radiomajakat. Ne olivat vielä yleensä suuntaamattomia, eli aluksen oli omilla suuntimislaitteillaan todettava, mistä suunnasta signaali tuli. Toki panssarilaivoilla oli myös sekstantteja, mutta tähtitieteellisellä paikanmäärityksellä tuskin oli käyttöä Suomen vesillä, tosin niillä voitiin mitata myös vaakakulmia.

Aluksella oli kaksi lokia. Perinteisten mekaanisen uimurin pyörimisliikkeeseen perustuvan lokin lisäksi oli paineloki, jonka toiminta perustui aluksen liikkeen aiheuttamaan veden paineeseen.

Sähkö, vesi, lämmitys

Alusten yleistä sähkötarvetta tyydyttämässä oli kaksi 60 kW dieselgeneraattoria. Dieselit olivat Krupp – Germania -merkkisiä kuusisylinterisiä nelitahtimoottoreita, jotka olivat viralliselta teholtaan 100 hv, kierrosluvun ollessa 900 r/min. Myös herätingeneraattorien ylijäämäteho syötettiin sähköverkkoon. Generaattorien jännite oli 220 V. Varavoimana oli kaksi akkukennostoa, joiden varauskyky oli 220 V jännitteellä 450 Ah. Niistä olisi riittänyt 20 kW tehoa viideksi tunniksi. Edison –tyyppisiä akkuja latasi muuntaja-aggregaatti, joka antoi virtaa jännitteellä 60 ja 110 V.

Aluksessa oli myös putkisto juomavettä varten, mutta vesipisteitä oli harvassa.

Panssarilaivojen lämmitys hoidettiin pääkannella, lähellä savutorvea olleella höyrykattilalla, joka oli tavallinen laivakattila. Kun päädieselit olivat käynnissä, kattilaa lämmitettiin niiden pakokaasuilla, muutoin sitä lämmitettiin öljyllä. Putkistoissa kiertävän höyryn ja veden lämpötila saattoi olla yli 100 astetta, joten lämpöpattereita oli kohdeltava asianmukaisella kunnioituksella.

Viestintä

Panssarilaivojen radiolaitteet kuuluivat elektroniputken hallitsemaan kehitysvaiheeseen. Se merkitsi, että perinteisen sähkötyksen lisäksi pystyttiin lähettämään myös puhetta, jopa musiikkia. Lähetyksen teho voitiin entistä paremmin rajata tietylle aaltopituudelle. Transistorit eivät vielä ehtineet panssarilaivoille.

Väinämöisessä oli aluksen valmistuessa radiolähetin, jonka aaltopituus oli 395 – 1 800 metriä. Sen antenniteho sähkötyksessä oli 500 W ja puhelinliikenteessä 300 W. Lisäksi oli lyhytaaltolähetin, jonka teho sähkötyksessä oli 100 W ja puhelimessa 50 W.

Muutama vuosi myöhemmin radiohuone esiteltiin seuraavasti:

Pitkäaaltohytti

                      pitkäaaltolähetin 400 – 2 600 m ja 600 – 3 800 m

Lyhytaaltohytti

                      lyhytaaltolähetin 12 – 140 m

Radiotekniikan nopea kehitys ehti vaikuttaa myös panssarilaivojen ulkonäköön radiolaitteista puhumattakaan. Vuoden 1928 piirustuksissa aluksilla oli maston jatkeena kahdeksan metriä pitkä puutanko, jonka huipusta oli vedetty keulaan ja perään kaksilankaiset antennit. Antennit myös rakennettiin ja jouduttiin toteamaan, että ne oli laskettava alas aina kun järeä tykistö ampui tietyillä kulmilla. Jatkosotaan mennessä maston jatketanko oli poistettu ja antenniksi riitti märssyn katolla ollut piiska ja märssystä venekannelle ulottuva pystyantenni. Sodan aikana panssarilaivoille tuli lisäksi saksalainen lähiradio.

Alkuperäisissä suunnitelmissa panssarilaivojen pienehkö radiohytti oli ylhäällä venekannella. Rakennusvaiheessa kuitenkin pyrittiin varmistamaan radiotoiminnan jatkuvuus myös taistelutilanteissa sijoittamalla lisäksi radiokeskus tankkikannelle taistelukeskuksen ja merenkulkukeskuksen läheisyyteen. Akustisesti paikka tuskin oli kaikista sopivin radiotoiminnalle, sillä hytin kahta puolta puolentoista metrin päässä olivat aluksen päädieselit. Aluksiin oli kyllä rakennettu jonkinlainen äänieristys. Myös venekannen radiohytti sai alkuperäisiä suunnitelmia paremmat tilat. Radioaseman miehitykseen kuului radiomestari, radioaliupseeri ja 2 – 4 radiomiestä.

Panssarilaivoilla oli radion lisäksi muitakin viestintäjärjestelmiä. Aluksilla oli kauppalaivoillakin pakollinen vihellin, ”sireeni”, jolla annettiin aluksen merenkulun sääntöjen mukaiset äänimerkit esim. aluksen kääntyessä. Käytössä oli myös vilkkuviestintä. Viestilampuilla lähetettiin morse –viestejä toisille aluksille. Lisäksi oli varauduttu käyttämään lippuviestintää. Signaaliliput olivat pääasiallinen viestityskäytäntö alusten välillä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jokaisella signaalilipulla on oma merkityksensä, kirjain tai numero. Näin viestejä voitiin lähettää kirjain kirjaimelta. Tärkeämpää kuitenkin oli, että järjestelmällä voitiin lähettää ennalta sovittuja viestejä. Yksi tietty lippu tai usean lipun yhdistelmä tarkoitti ennalta sovittua asiaa. Koodit oli sovittu kansainvälisesti ja ne oli julkaistu koodikirjana. Tietysti voitiin sopia myös tilannekohtaisia omia koodeja.

Tutkat eivät vielä panssarilaivoille ehtineet. Niinpä jos haluttiin nähdä jotakin pimeässä, olivat valonheittimet välttämättömät. Panssarilaivojen valonheittimien linssien läpimitta oli 110 cm. Heittimet toimivat siten, että kahden vastakkain olevan hiilielektrodin välille muodostettiin valokaari. Sormen paksuisista hiilistä ollut pari kesti noin kolme tuntia. Tehon kulutus oli melkoinen, 75 V, 150 A, 11kW. Valoa saatiin noin 600 miljoonaa kandelaa. Valonheittimiä varten oli oma muuntaja-aggregaatti.

Aluksen sisäisessä yhteydenpidossa ei ollut unohdettu myöskään perinteisiä puheputkia, jollainen oli esimerkiksi järeän tornin ampumahuoneen ja ammusvarastojen välillä.

Vuotojen torjunta

Myös panssarilaivoilla oli varauduttu vuotojen, tulipalojen ja muiden vaurioiden torjumisen. Suojapalvelua varten oli oma yksikkönsä, suojavahti, joka koottiin aina tarvittaessa. Erityisissä tilanteissa kuten taisteluhälytyksen aikana se oli jo ennakolta valmiudessa tukikohdassaan tankkikannen pumppuhuoneessa, josta tuolloin tuli suojapalvelukeskus.

Vuotojen torjunnassa oli kolme toimintasuuntaa. Voitiin ehkäistä vuodon laajenemista, poistaa vuotovettä tai joissakin tapauksissa pyrkiä hillitsemään aluksen kallistumaa täyttämällä vuotokohdan vastakkaisella puolella olevia tiloja. Alusten sisätilat oli jaettu osastoihin vuotoveden ja tulipalojen leviämisen estämiseksi. Osa väliseinistä oli aukottomia ja tietyt ovet ja luukut voitiin sulkea kauko-ohjauksella suojapalvelukeskuksesta. Siellä voitiin myös valvontalaitteista todeta esimerkiksi, oliko jokin ovi kiinni vai auki.

Vuotovettä voitiin poistaa pumpuista ja putkista koostuvalla järjestelmällä. Varsinaisia vuotoveden poistamiseen tarkoitettuja pumppuja oli kaksi ja kummankin teho oli noin 3 m3 /min 15 metrin korkeuteen. Lisäksi varalla oli käytettävissä neljä jäähdytysvesipumppua, yhteisteholtaan 3 m3/min. Pumppujärjestelmään kuuluivat pumppuihin johtavat kokoojaputket, joista haarautui imuputket eri osastoihin.

Panssarilaivojen monista pitkittäislaipioista johtuen suhteellisen vähäinenkin vuoto saattoi aiheuttaa vaarallisen kallistuman, kun sisään vuotava vesi pysähtyi toiselle sivulle. Tämän vuoksi tyhjennyspumppujärjestelmällä oli mahdollista pumpata vettä johonkin vastakkaisella sivulla olleeseen osastoon. Ainoaksi käytännön testiksi järjestelmälle jäi Ilmarisen karilleajo Vaasan edustalla 1934. Tuolloin omat pumput eivät riittäneet, vaan apua oli tuotava Vaasasta. Ilmarisen tuhoutuessa vauriot olivat niin laajat, että mitään ei ollut tehtävissä. Vähäisempien vuotojen tukkimista varten aluksilla oli mm. kiiloja sekä tarvikkeet vuotomattojen tekemistä varten. Suojapeitteistä tms. tehty matto vedettiin aluksen pohjan alle vuotokohtaan.

Palontorjunta ja pelastautuminen

Palontorjuntaa varten aluksella oli palopumppu, joka antoi vettä 0,75 m3/min 45 metrin korkeuteen. Sammutusvettä saatiin tarvittaessa 18 palopostista ympäri alusta. Kemiallisia sammuttimia öljypaloja varten hankittiin muun kaluston yhteydessä. Alkuperäisissä piirustuksissa tai rakennussopimuksissa ei edellytetty putkistoja kemiallista sammutusta varten. Ammusvarastoissa oli itsestään laukeavat sprinkler –laitteet ja lisäksi ne voitiin suojapalvelukeskuksesta käsin täyttää vedellä.

Panssarilaivoilla jouduttiin tyytymään pelastusliivien antamiin pelastautumismahdollisuuksiin, sillä kuten sotalaivoissa yleensäkään, ei panssarilaivoissakaan ollut pelastusveneitä. Alusten veneet oli tarkoitettu muihin tehtäviin.

Veneistä hienoin oli päällikön reilu 10 metrinen mahonkinen ”amiraalivene”, jonka Andros -moottori antoi sille 12 solmun nopeuden. Toinen moottorivene oli 30 hengen ”barkassi”, joka oli tarkoitettu miehistön ja tavaroiden kuljetukseen. Tavallisia soutuveneitä oli useita ja vielä soutu-urheilua varten valasvene.

Veneitä varten oli taavetteja yksi kummalakin sivulla. Toisessa oli yleensä valasvene ja toisessa muu soutuvene. Nämä olivat lähinnä mies meressä –hälytyksiä varten. Muut veneet olivat kiinnitettyinä vene- ja siltakansilla, josta niitä voitiin käsitellä venekannen kummallakin puolen olleiden puomien avulla. Puomit saivat voimansa yhteisestä sähkömoottorista.

Alusten sairaala oli siltakannen peräosassa. Siellä oli huone lääkärin ja toinen sänitäärien vastaanottoa varten. Lisäksi oli leikkaushuone ja apteekki. Vuodepotilaita varten oli neljän miehen sairastupa ja eristyshuone. Taistelutilanteen edellyttämään haavoittuneiden hoitoon ei yhdellä lääkärillä ollut paljoa mahdollisuuksia. Lisäksi sairaala sijaitsi siltakannella ja oli kaiken panssaroinnin ulkopuolella. Siellä ei ollut suojaa edes lentokoneiden konekiväärejä vastaan. Lääketiede kehittyi panssarilaivojen rakentamisen aikana sen verran, että piirustusten mukaan lääkärin apuna oli välskäri, mutta jo vuonna 1933 sanitäärejä.

HR

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com