Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 7: Tulenjohto

Modernit laitteet

Panssarilaivojen tulenjohtojärjestelmän oli suunnitellut hollantilainen Hazemeyer ja se oli valmistuessaan aikakautensa huippua. Sama yhtiö asensi samanlaiset laitteet myös punalaivaston taistelulaiva Oktjabrskaja Revolutsijaan. Itse asiassa hollantilaiset asentajat tulivat Suomeen suoraan Leningradista. Järeän tykistön tulenjohtojärjestelmä saatiin Väinämöisellä käyttöön lokakuussa 1932 ja Ilmarisella elokuussa 1933. Keskiraskaan tykistön tulenjohto valmistui molemmilla aluksilla kesäkuussa 1934.

Järjestelmään kuului tulenjohtokeskus sekä kolme keskustähtäintä ja etäisyysmittaria, joita kumpiakin oli yksi märssyssä ja yksi molemmissa taistelutorneissa. Tulenjohtokeskuksen laitteet, keskustähtäimet, etäisyysmittarit sekä tykkitornien suuntaus ja tähtäyslaitteet oli kaikki kytketty sähköisesti toisiinsa. Laitteiden lukemia ja muita tietoja voitiin siis välittää ilman sanallista yhteyttä.

Tulenjohto- eli taistelukeskus oli tankkikannella merenkulkukeskuksen vieressä. Siellä työskenteli tulenjohtopäällikkö ja yhdeksän miestä. Keskuksessa oli laskentapöytä, jossa hoidettiin mm. tykkien sivu ja korkeussuuntaus ottamalla huomioon maalin liikkeet, tuulen suunta ja voimakkuus, ilmanpaine, lämpötila ja monet muut tekijät. Laitteilla oli mahdollista ampua yksinomaan meri- tai ilmamaalia tai jakaa tuli useampaan merimaaliin.

Etummaisen taistelutornin ja märssyn etäisyysmittareiden kanta oli kuusi metriä, takimmaisen neljä metriä. Ammuntaa voitiin johtaa mistä tahansa näistä kolmesta kohdasta, mutta ilmatorjuntaa voitiin johtaa vain takimmaisesta taistelutornista.

Tulen johtaminen

Hazemeyerin esitteen mukaan tulen johtaminen märssystä tapahtui siten, että kun tulenjohtaja oli märssyssä saanut kohteen tähtäimeen, laite välitti sähköisesti maalin suuntiman tykkitorneille, etäisyysmittareille ja laskentakeskukselle. Tornit alkoivat jo kääntyä valmiiksi oikealle suunnalle. Etäisyysmittari aloitti maalin seurannan ja välitti jatkuvasti etäisyyden muutokset laskentakeskukseen, jossa näiden tietojen ja monen muun tekijän perusteella laskettiin oikeat suuntaus ja korotuskulmat, jotka sitten välitettiin tykeille. Kun tykkitornit ilmoittivat olevansa valmiina, keskustähtäintä hoitava tulenjohtaja laukaisi tykit, mutta hän ei saanut tehdä sitä ennen kuin laitteessa ”nuolenkärjet koskettivat maalin vesiviivaa”, mikä osoitti, että alus oli juuri sillä hetkellä vaakasuorassa.

Sinänsä erikoista, että huippumoderniksi mainittu järjestelmä ei pitänyt automaattisesti huolta siitä, että tykit laukeaisivat oikealla hetkellä. Englannissa oli jo ensimmäisessä maailmasodassa käytössä järjestelmä, jossa hyrrävakautettu keskustähtäin päästi tykit laukeamaan vain kun alus oli vaakasuorassa. Ehkä tässä oli jälleen saksalaista vaikutetta. Saksan laivastossa tykit laukaistiin itsenäisesti torneissa, joten tästä ei ehtinyt Saksassa tulla perinnettä.

Saadakseen suuntaus- ja korotuskulmat kohdalleen, tulenjohdon oli selvitettävä monta tekijää. Kranaatin paino, ruutiannoksen määrä ja laatu olivat vakioita, mutta laskelmissa oli huomioitava ruudin lämpötila, ulkoilman paine ja lämpötila sekä tuulen suunta ja voimakkuus. Keskus sai näistä ajantasaiset tiedot, jotka syötettiin laskentalaitteisiin. Edellä mainittujen lisäksi oli huomioitava maalin liikkeet, mikä tarkoitti, että oli arvioitava, mihin maali ehtii siirtyä kranaatin lentoaikana. Maali saattoi ehtiä liikkua kranaatin lentoaikana useita satoja metrejä, jopa yli kilometrin. Eikä aina riittänyt se, että huomioitiin ennakko sivusuunnassa, vaan myös maalin etäisyys saattoi muuttua. Keskuslaskin määritti oikeaa tähtäyspistettä vastaavat tykkien sivusuuntaus- ja korotuskulmat etäisyysmittarista jatkuvasti saamiensa tietojen perusteella. Kun kaikki oli valmista, tykit laukaistiin puhaltamalla laukaisulaitteen suukappaleeseen. Tämä tekniikka johtui siitä, että tulenjohtajan kädet olivat kiinni laitteen säätimissä ja siitä, että laukausta seuraavan tärähdyksen vuoksi oli syytä pitää tiukasti kiinni, varsinkin märssyssä.

Kuvasta näkyy hyvin etummainen taistelutorni ja sen etäisyysmittari.

Jotta tulta voitiin johtaa tarkasti, oli seurattava, mihin iskemät osuivat. Samaa maalia saattoi tulittaa useampikin alus ja olikin tärkeää erottaa joukosta omat iskemät. Sitä varten oli putoamakello –niminen laite. Se antoi laskentakeskuksesta saamiensa tietojen perusteella äänimerkin, joka kesti kolme sekuntia ja päättyi juuri sillä hetkellä, kun kranaatin piti iskeä maaliin. Iskemien perusteella tulenjohtaja antoi korjauskomentonsa, jotka keskus sivusuuntaus- ja korotuskulmiksi muutettuna välitti tykeille. Kun iskemät saatiin osumaan riittävän lähelle maalia, voitiin siirtyä vaikutusammuntaan kaikilla tykeillä. Ilmatorjunnassa piti vielä määritellä kranaatin palopituus, eli aikautettava se räjähtämään oikealla hetkellä. Raskaassa ilmatorjunnassa kun ei edellytetä kranaatin osuvan itse koneeseen.

”Kamoidi”

Nykyisen kaltaisia tietokoneita ei ollut käytettävissä, joten laskutoimitukset oli suoritettava mekaanisin laskulaittein. Koska aikaa ei ollut moniin perättäisiin laskuihin, koneen oli kyettävä ilmoittamaan välittömästi ainakin kahden muuttujan yhteisvaikutus, esim. tarvittava korotuskulma, kun tiedetään ilmanpaine ja haluttu kantama. Laitteen piti antaa tietonsa siinä muodossa, että se voitiin lähettää sähköisesti suoraan tykeille.

Laskentalaitteen keskeisin osa oli ”kamoidiksi” kutsuttu kappale. Kappale oli muutaman kymmenen senttimetrin mittainen, pinnaltaan epätasaisen kuhmuinen ja sivuiltaan hiukan litistynyt metallikappale. Saksankielisessä kalustoluettelossa näihin ilmeisesti viitataan nimityksellä ”2 – komponentenscheiben”, suomenkielinen vastine oli kaksoiskomponenttilevy, myöhemmin muotokappale. Esine oli pinnaltaan erityisen kovaksi karkaistua pronssia ja pinta oli muotoiltu tuhannesosamillimetrin tarkkuudella. Kappale oli laitteessa, jossa se saattoi pyöriä akselinsa ympäri ja samalla liikkua akselin suunnassa. Sen pinnalla lepäsi liikkuvan vipuvarren päässä oleva lukulaite, joka kamoidin liikkuessa ja pyöriessä seurasi tarkoin sen pinnan muotoja ikään kuin paksuutta mitaten. Vipuvarsi siirsi tiedot sähkölaitteisiin, jotka välittivät tiedot eteenpäin.

Jos ammutaan liikkuvaa alusta, on tiedettävä, kuinka monta sivusuuntauksen astetta maalin eteen tuli on suunnattava, jotta osuttaisiin maaliin. Laskutoimitusta varten kamoidia siirrettiin akselinsa suunnassa etäisyyttä vastaava määrä ja samalla kierrettävä akselin ympäri kohteen nopeutta (kulmanopeutena mitattuna) vastaavasti. Laitteen vipuvarsi asettuu silloin tarvittavaa ennakkoa vastaavaan asentoon ja tieto siirtyy sähköisesti tykkitornien osoittimiin. Tulenjohdossa oli monta tällaista koneellisesti hoidettavaa laskutehtävää ja niin myös kamoideja oli useampia.

Jos jokin laskentakaavion vakio muuttui, oli hankittava uusi kamoidi. Tai sitten yritettiin tulla toimeen halvemmalla. Kun ilmatorjunnan laskelmissa käytetty lentokoneiden suurin nopeus 100 m/s osoittautui liian pieneksi, asia hoidettiin vaihtamalla kamoidin sijasta lukulaitteen vipu puolta lyhyempään. Ilmeisesti kuitenkin laitteen tarkkuus kärsi tästä. Ilmatorjunnan tulenjohdon tehtäväkin muuttui oleellisesti, kun seuranta-ammunnasta, jossa kohteena oli joku tietty kone, siirryttiin sulkuammuntaan. Sulkuammunnassa ammuttiin kranaatteja tietylle alueelle, josta vihollisen lentokoneiden ennustettiin lentävän. Yleensä sulkua kohti ehdittiin ampua 2-4 laukausta putkea kohti. Sulkualueella saattoi siis parhaassa tapauksessa räjähtää 24 kranaattia. Keskiraskaan tykistön ilmatorjuntaa johdettiin takimmaisesta taistelutornista (TakTT). Se oli neljän metrin etäisyysmittareineen tarkoitettu juuri tähän toimintaan. TakTT pystyi osallistumaan myös pinta-ammuntaan, mutta oli ainoa ilmatorjunnan johtamiseen kyennyt tulenjohtopaikka.

Etäisyysmittarit

Panssarilaivoilla ja yleensäkin Suomen laivastossa käytetyn stereoskooppisen etäisyysmittarin toiminta perustui ihmisen luontaiseen kykyyn arvioida etäisyyksiä. Ihminen vaistoaa tiedottomasti, kuinka kohdetta molemmilla silmillä katsottaessa, silmien keskinäinen suuntaus muuttuu etäisyyden vaihtuessa. Etäisyysmittarin tehtävänä on tehostaa tätä siten, että vasempaan silmään tulee mittariputken vasemmassa ja oikeaan oikeassa päässä olevan kiikarin kuva.

Etäisyysmittaria ei kuitenkaan kelpaa hoitamaan kuka tahansa. On arvioitu, että vain joka kymmenes kelpaa tehtävään. Tämä johtuu siitä, että etäisyyden arviointikyky on hyvin henkilökohtainen asia. Edellytyksenä on hyvä näkökyky ja hyvä molempien silmien yhteistoiminta. Monet normaalistikaan näkevät eivät käytä molempia silmiään samanaikaisesti. Lisäksi paljon riippui asianomaisen yleiskunnosta ja valppaudesta.

On kerrottu, että ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksassa mittarimiehillä oli määräys välttää olutta ja naisseuraa ennen merelle lähtöä. Suomessa ei tiettävästi tällaisia rajoituksia ollut. Niitä ei ollut myöskään Englannissa, jossa käytettiin erilaisia etäisyysmittareita. Niissä etäisyys johdettiin geometrian sääntöjen mukaan kiikareitten tähtäyskulmista (ns. kohdistusmittarit).

Järeät tornit kykenivät myös itsenäiseen ammuntaan tornipäällikön johdolla. Tehokas tuli varsinkin pidemmillä etäisyyksillä kuitenkin edellytti, että käytettävissä olisi jokin etäisyysmittareista. Myös keskiraskaat jaokset olisivat voineet ampua itsenäisesti. Ilmatorjunnassa tuli olisi kuitenkin ilman jatkuvaa etäisyyden mittaamista ja palopituuden määrittämistä jäänyt vaikutukseltaan vähäiseksi. Konetykistön tuli perustui jatkuvaan suorasuuntaukseen ja tulenjohto rajoittui maalin osoittamiseen ja tulenavauslupaan. Tähtäämisen apuna olivat rengastähtäimet ja valojuova-ammukset.

HR

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com