Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 6: Muu tykistö

Rooli muuttuu

Taistelulaivojen tykistö koki suuren mullistuksen ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suurin yksittäinen mullistus koettiin, kun englantilainen HMS Dreadnought laskettiin vesille 1906, mistä alkoi ns. dreadnought –kausi. Alukset jaettiin pre dreadnought ja dreadnought – tyyppeihin. Dreadnought –kausi toi uudistuksen erityisesti alusten aseistukseen. Ennen sitä taistelulaivojen tykistöön kuului järeiden 11 - 12 tuuman tykkien lisäksi ns. välitykistö (intermediate armament), joka piti sisällään 6 - 10 tuuman tykkejä. Nämä yhdessä muodostivat alusten päätykistön, jonka tehtävänä oli vihollisen taistelulaivojen tulittaminen. Toinen ryhmä oli antitorpedotykistö, joka koostui enintään neljän tuuman tykeistä, joiden tehtävä oli torjua vihollisen torpedoveneitä.

Dreadnoughteihin siirryttäessä välitykistö jäi pois ja pääaseistuksesta tuli yksikaliiperinen, yleensä vähintään 12 tuumaa. Kaliiperit 7 - 10 tuumaa jäivät alusten aseistuksesta pois. Muiden kaliiperien kesken alkoi lentokoneiden ja torpedoalusten kehityksestä johtunut tehtävien uusjako.

Torpedojen ampumamatka kasvoi ja pienet torpedoveneet suurenivat ja kehittyivät aina hävittäjiksi asti. Torpedohyökkäysten torjumiseksi tykistöltä tarvittiin pidempää kantamaa ja tehokkaampia ammuksia. Taistelulaivojen antotorpedotykistön kaliiperiksi alkoi vakiintua 5 - 6 tuumaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana kehittyi ilmatorjuntatykistö, joka sai heti uusia haasteita koneiden kehittymisen myötä. Raskas ilmatorjuntatykistö peri neljän tuuman kaliiperin ja samalla alkoi sen rinnalle kehittyä kevyt ilmatorjuntatykistö.

Ilmatorjunnan haasteet lisääntyivät sitä mukaa, kun lentokoneiden nopeus ja lentokorkeus kasvoivat. Uudet vaatimukset tulivat näkyviin vasta toisessa maailmansodassa, mutta ne ilmeisesti tiedostettiin ainakin jossain määrin jo sitä ennen. Raskaan ilmatorjunnan osalta kyse oli aiempaa korkeammalla lähestyvien pommikoneiden torjunnasta. Konekohtaisesta seuranta-ammunnasta oli siirryttävä sulkutuleen. Sulkutulessa lähestyvien koneiden eteen ammutaan sulku, jossa jatkuvasti räjähteli kranaatteja. Tehokas sulkutuli edellytti suurta tulinopeutta ja tykkien määrää, mutta myös tehokasta tulenjohtoa.

Raskas ilmatorjunta pyrki sotien välissä kohti suurempaa kaliiperia. Se alkoikin suoritusarvoiltaan lähestyä antitorpedotykistöä. Tämä sai aikaan sen, että ryhdyttiin ajattelemaan ”yleistykkiä”, joka sopisi sekä ilma-, että merimaaliammuntaan.

Tykkiä kehitettäessä piti pystyä huomioimaan merimaaliammunnan vaatimukset tarkkuudesta pitkilläkin kantamilla, mikä edellytti suurta lähtönopeutta eli käytännössä pitkää putkea. Samalla piti kuitenkin huomioida ilmatorjunnan vaatimukset tykin liikkuvuudesta, nopeasta suuntauksesta ja suuresta tulinopeudesta.

Kevyt, enintään 40 mm ilmatorjunta tuli laivoilla merkittävään asemaan, kun kehitettiin lähihyökkäyksiin soveltuvia, nopeita lentokoneita, jotka saattoivat olla kevyesti panssaroituja ja soveltua sekä pommi-, että torpedohyökkäyksiin. Tästä syystä oli kehitettävä sekä 37 – 40 mm tykistöä, että vielä kevyempää 20 mm tykistöä. Kevyeltä ilmatorjuntatykistöltä vaadittavat erittäin nopea suunnattavuus ja laajat ampumasektorit aiheuttivat ongelman tykkien ja niiden miehistöjen suojaukselle. Usein ne jäivät kokonaan vaille suojaa.

Muu tykistö panssarilaivoilla

Alkuaan panssarilaivojen keskiraskaan tykistön päätehtäväksi oli suunniteltu keveiden pinta-alusten torjunta, joskin tykkejä varauduttiin käyttämään myös ilmatorjuntaan. Tykkien kaliiperiksi valittiin 120 mm. Kustannusten säästämiseksi päätettiin, että ei tilata uusia tykkejä, vaan asennetaan panssarilaivoihin aiemmin jäänmurtajia varten hankitut 120 mm Vickers –tykit. Tykkejä oli sekä yksittäis- että kaksoislavetilla ja suunniteltiinkin panssarilaivoihin asennettavan keulaan ja perään yksittäiset ja sivuille kaksoistykit. Telakan kanssa tehdyssä sopimuksessa kuitenkin jo edellytettiin kaksoistykkiä jokaiseen neljään paikkaan. Tykkeihin olisivat kuuluneet suojalevyt, jotka kuitenkin oli mitoitettu hyvin pieniksi ja tuskin olisivat suojaa antaneet.

Alusten rakentamisen aikana asiaan palattiin ja erityisesti tykistön rakennusvalvojana toiminut komentajakapteeni H. Nordgren puolsi kevyempää tykkiä, joka sopisi paremmin ilmatorjuntaan. Boforsilla olikin suunnitteilla sellainen ja niin päädyttiin Bofors 105 mm tykkiin mallia 2/105/50-B. Tykit olivat kaksoislavetilla ja niiden putken pituus oli 50 kaliiperia, joka takasi yhdessä 3,8 kg ruutipanoksen kanssa 800 m/s lähtönopeuden. Suurin korotuskulma oli 85 astetta, kranaatin paino 16 kg, suurin kantana 18 200 m ja lakikorkeus 12 000 m. Koko panoksen (hylsy + ammus) paino oli 24 kg. Bofors tarjosi myös toista mallia, jossa ammus olisi ollut kevyempi, mutta lähtönopeus, kantama ja lakikorkeus suuremmat. Tämä vaihtoehto hylättiin ilmeisesti koska oltiin huolissaan merimaaliammunnan tarpeista. Kun sitten tämän tykistön tehtäväksi jäi ilmatorjunta, mielipiteet muuttuivat.

Boforsin uusien tykkien toimitus viivästyi ja panssarilaivojen valmistuessa niiden tilalle jouduttiin aluksi laittamaan vanhat venäläiset 102 mm yksittäistykit ilman suojakilpeä.

105 mm tykit olivat panssarilaivoissa sijoitettuna siten, että keulan ja perän kaksoistykit olivat siltakannella ja kummankin sivun kaksoistykit yläkannella. Miehistön suojana oli 3 X 3 metrinen suojakilpi. Vaikka kilpi olikin melko kattava, se oli takaa avoin, eikä siitä siksi käytetä torni – nimitystä. Tykkiparin nimeksi tuli tykistösanaston mukaisesti jaos, jotka numeroitiin siten, että keulassa oli jaos 1, vasemmalla jaos 2, oikealla jaos 3 ja perässä jaos 4. Keulan ja perän tykkien ampumasektori oli 270o ja sivuilla olevien 180o. Sijoittelun ja sektoreiden ansiosta pystyttiin sivuille 90o sektorissa ampumaan kuudella tykillä. Samoin kuudella pystyttiin ampumaan suoraan eteen tai taaksepäin. Muualle pystyttiin ampumaan neljällä tykillä.

Jatkosodan alkuvaiheessa rakennettiin hiekkalaatikoista toista metriä korkeat sirpalesuojat tykkien suojaksi aluksen lähellä räjähtävien pommien sirpaleita vastaan. Mikä sitten oli niiden vaikutus Ilmarisen nopeaan kallistumiseen? Joka tapauksessa Väinämöisestä ne myöhemmin poistettiin.

Jaosten 1 ja 4 ampumatarvikevarastot olivat välikannella, jaosten 2 ja 3 tankkikannella. Panokset, eli kranaatti ja hylsy yhdessä nostettiin ammushissillä jaoksen vieressä olevaan ammuseteiseen. Ammuseteisestä ne kannettiin yksitellen tykeille ja asetettiin aluksi ”aikautuskoneeseen”. Kone toimi siten, että kranaatin kärki työnnettiin koneen hampaisiin ja ne kiersivät kranaatin aikasytyttimen renkaat tulenjohtokeskuksen määräämää paloaikaa vastaavaan asentoon, jonka jälkeen ammus oli valmis työnnettäväksi putkeen. Hissi pystyi nostamaan 250 kg, eli noin kymmenen ammuksen kuorman 25 sekunnissa. Ammukset olivat siinä häkissä pystyasennossa. Ammuksia oli varastoituna myös jaoksiin, joissa oli kumpaakin putkea varten kuusi laukausta, joilla tuli yleensä avattiin. Lisäksi ammuseteisiin voitiin varastoida nelisenkymmentä laukausta.

Myös keskiraskaissa tykeissä käytettiin harjoituksissa sisäputkia. Niillä voitiin harjoitella tulenjohtojärjestelmän mukaan.

Yhden jaoksen miehistöön kuului johtaja, kaksi korkeus ja kaksi sivusuuntaajaa, sekä kaksi aikautuksen eli ”tempeerauksen” asettajaa. Panosten siirtelystä vastasi kannella neljä ja varastoissa kuusi miestä.

Panssarilaivan (tod.näk. Väinämöinen) peräkannen aseistusta. TakTT:n ylin
osa etäisyysmittareineen puuttuu. 

40 mm

Alun perin panssarilaivojen ilmatorjuntatykistöksi oli suunniteltu kaksi 20mm Zenith -tykkiä 45o korotuksella. Myöhemmin rakennussopimuksessa luku oli kahdeksan. Zenith ei ollut tehtaan merkki, vaan ensimmäisen maailmansodan ajoilta periytynyt yleisnimitys ilmatorjuntatykille. Suunnitelmia muutettiin ja vuonna 1934 aluksilla oli neljä Vickersin 40mm konetykkiä. Tykit olivat varsin lyhytputkisia, vain 40 kaliiperia ja ammusten lähtönopeus oli vaatimaton 622 m/s. Ammuksen paino oli 900g ja tykin suurin korotuskulma 90o. Vickersiin päädyttiin, koska mitään muuta ei ollut saatavissa.

Englantilaiset tykit oli kehitetty jo ensimmäisen maailmansodan aikana, ne olivat vesijäähdytteiset ja ammukset olivat kangasnauhassa. Valokuvissa aseet on helppo tunnistaa lähes koko putken peittävästä vesivaipasta, joka saa aseen muistuttamaan esim. Maxim –konekivääriä, tosin suurennettuna. Aseiden jäähdytys kärsi häiriöistä ja ammusnauhat kastumisesta. Vähäinen lähtönopeus laski aseiden kantamaa ja ne jäivät tehottomiksi, kun venäläiset pommikoneet alkoivat pommittaa jopa yli 4 000 metristä. Lisäksi tykkien suuntauksessa ja laukaisussa oli ongelmia. Tykkien lavetteja jouduttiin korjailemaan ja niihin asennettiin polkulaukaisimet. Englantilaiset yrittivät parannella omia Vickersejään, mutta lopulta he päätyivät samaan tulokseen kuin Suomessa ja vaihtoivat aseensa Boforseihin.

Korvaavaa tykkiä alettiin etsiä nopeasti ja sellaiseksi löytyi Boforsin malli 40/60. Tykit saatiin laivoille kuitenkin vasta vähän ennen jatkosodan alkua. Näitä Boforseja arvellaan olleen käytössä toisessa maailmansodassa yli 100 000 kappaletta. Panssarilaivoille tuli yksi kaksoislavetti ja kaksi yksittäistykkiä. Kaksoislavetille tehtiin koroke maston etupuolelle, samaan paikkaan, jossa vanhemmissa kuvissa näkyy magneettikompassin teline. Yksittäistykit asennettiin venekannen peräosaan Vickers -tykkien paikalle. Tykit olivat hyrrävakautettuja, joten ne pysyivät aina vaakasuorassa aluksen keinumisesta huolimatta.

Tykkien putkien pituus oli 56,5 kaliiperia ja lähtönopeudeksi saatiin 870 – 920 m/s. 0,9-1,2 kilon painoiset ammukset olivat neljän ammuksen kehyksissä, joita yhdistämällä päästiin tulinopeuteen 80 - 90 laukausta minuutissa. Ammuksia säilytettiin aluksen perässä olleessa 105 mm tykkien ammusvarastossa, josta ne tuotiin aseille laatikoissa. Jonkin verran ammuksia pidettiin aina aseiden luona. Miehistönä tykeillä oli tykinjohtaja, kaksi suuntaajaa, korjaaja, asettaja, lataaja ja 2 – 4 ammusmiestä. Kaksoistykillä hieman enemmän. Yksittäistykkien suojaksi tehtiin pyöreät levysuojat, mutta kaksoistykki jäi ilman suojaa.

20 mm

Vaikka lentokoneiden koko ja toimintakorkeus kasvoivat, sai lähitorjunta silti kasvavaa merkitystä. Tähän oli syynä lentokonetyypit, jotka soveltuivat nimenomaan lähitaisteluun. Panssarilaivojen 20mm konetykkien määrä kasvoi siten, että sodan lopulla niitä oli Väinämöisessä kahdeksan. Etummaisen järeän tornin eteen oli sijoitettu kaksi, samoin takatornin taakse. Loput olivat yksittäin komentosillan kummallakin siivellä ja savutorven kummalakin puolen. Tykit olivat tanskalaisia Madsen –tykkejä, joiden mallimerkintä oli Suomessa 20/60 – ML. Putken pituus oli siis 60 kaliiperia. 0,128 kilon sirpalekranaatit saivat lähtönopeuden 800 m/s. Jonkin verran käytettiin myös panssarikranaatteja.

Ammuttaessa panokset olivat 40 kappaleen lippaissa. Aseiden teoreettinen tulinopeus oli 350 laukausta minuutissa, joka pystyttiin teknisin parannuksin nostamaan 450 laukaukseen minuutissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että aseilla olisi käytännössä pystynyt ampumaan tuon 450 laukausta minuutissa. Ammunta tapahtui muutaman kymmenen sarjoissa. Myös näiden ammukset säilytettiin yhdessä 40mm ammusten kanssa.

Tykkiä kuvaa hyvin niistä käytetty nimitys ”vartalosuunnattu yhden miehen konetykki”. Vartalosuunnattu kertoo siitä, että ase ei ollut liitettynä mihinkään hammaspyöräjärjestelmään, vaan kääntyi vapaasti kahden ristikkäisen akselin varassa mihin suuntaan tahansa. Jalustassa oli vielä kolmaskin akseli, jonka avulla ampuja pystyi pitämään aseen varsinaiset akselitapit vaakasuorassa aluksen liikkeistä huolimatta. Aivan yhden miehen tykki ase ei ollut, vaan ampuja tarvitsi avukseen ainakin tykinjohtajan, lataajan ja ammusmiehen. Tykkien miehistön suojaksi jouduttiin tekemään teräslevyistä ja hiekkalaatikoista tilapäiset suojat.

HR

 

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com