Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 5: Järeä tykistö

Etäisyydet kasvavat

Tulen seuranta- ja ohjaustekniikan kehitys vaikutti 1900-luvun alussa merkittävästi tykistölle ja panssaroinnille asetettuihin vaatimuksiin. Tsushiman taistelussa vuonna 1905 taisteluetäisyydet olivat noin 5 000 metriä. 11 vuotta myöhemmin Skagerrakissa etäisyydet olivat jopa 17 000 metriä. Etäisyysmittarien sekä keskitettyjen tulenjohtojärjestelmien ansiosta tuli saatiin tehokkaaksi pidemmillä etäisyyksillä. Esimerkiksi etäisyysmittarien kanta kasvoi Tsushiman kuudesta jalasta panssarilaivojen kuuteen metriin ja taistelulaivojen 10 – 12 metriin.

Tulen tehokkuuden paraneminen antoi erityisesti järeiden tykkien kantamalle suuremman merkityksen. Teoriassa tärkeimmät kantamaan vaikuttavat tekijät ovat lähtönopeus ja korotuskulma, joskin ammuksen painolla ja muotoilullakin on oma osuutensa.

Lähtönopeuden lisäämiseen ei tarjonnut suuria mahdollisuuksia sen enempää putken pidentäminen, kuin ruutitekniikkakaan. Järeiden putkien pituus oli vakiintunut 45 kaliiperin tuntumaan (45 x putken halkaisija). 50 kaliiperin rajaa ylitettiin hyvin harvoin. Poikkeuksen pidempien putkien suuntaan teki Saksa, jolla oli käytössään yli 50 kaliiperin putkia. Putken pituuden ennätys jäi taistelulaivoille Scharnhorst ja Gneisenau, joiden 280 mm tykistön putken pituus oli 54,5 kaliiperia. Toiseen suuntaan poikkeuksen tekivät britit, jotka siirtyessään 15 tuuman tykkeihin, lyhensivät putket 42 kaliiperiin. Uusien risteilijöiden 8 tuuman tykkien putkien pituus sen sijaan oli usein yli 50 kaliiperia.

Putken pituus liittyy siihen, että pitkässä putkessa ruutipanoksen paine pystyy vaikuttamaan ammukseen pidemmän aikaa ja nostaa lähtönopeutta, eikä laukaisun enimmäispainetta ei ollut tarvetta lisätä. Kovin pitkiä putkia kartettiin mm. valmistusteknisistä syistä ja painon lisäystä peläten. Samoin pelättiin suuren pituuden heikentävän putken jäykkyyttä.

Lähtönopeuden nostamisessa oli kuitenkin tultu rajalle, jota ei haluttu ylittää. Raja näyttää asettuneen 800 m/s tienoille. Ensimmäisessä maailmansodassa lähtönopeudet saattoivat olla yli 900 m/s, mutta sotien välissä rakennetuissa aluksissa lähtönopeudet olivat yleensä alle 800 m/s. Huomattavin poikkeus oli Scharnhorst- luokka 890 m/s lähtönopeuksineen, mutta tykit olivatkin vain 11 tuumaiset. Varsinkin Englannissa katsottiin liian suuren lähtönopeuden aiheuttavan ammuksen ”horjahtelua” ja siten heikentävän osumatarkkuutta. Yhtenä tekijänä lähtönopeuksien laskussa oli kaliiperin nousu 12 tuumasta 15 - 16 tuumaan. Erityisesti Englannissa katsottiin suurien lähtönopeuksien haittaavan osumatarkkuutta ja kuluttavan putkia tarpeettoman nopeasti.

Paremmaksi keinoksi kantaman pidentämiseen katsottiinkin korotuskulman lisääminen. Ennen ensimmäistä maailmansotaa tykkien korotuskulma oli yleensä 20o, joskus vain 12o. Tästä ei vielä sodan aikanakaan paljoa poikettu. Sodan jälkeen aluksia modernisoitaessa tykkien korotuskulmia lisättiin. Melko yhdenmukaisesti pyrittiin noin 30o korotukseen, mutta japanilaiset lisäsivät korotukseksi aina 45o. Queen Elisabeth –luokan taistelulaivoilla 10o lisä korotukseen lisäsi kantaman 21000 metristä 26000 metriin. Uusissa aluksissa tehtiin alunperinkin 40o korotuksia.

Voi olla, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen alettiin pitkiä kantamia yliarvostaa. Pitkä kantama nimittäin merkitsi pitkiä ammuksen lentoaikoja. Jos lentoaika on minuutin luokkaa, ehtii maalina oleva alus edetä yli puoli kilometriä. Järeistä tykeistä ei ole juurikaan tietoja, mutta erään väitteen mukaan toisessa maailmansodassa risteilijöiden 8 tuuman tykeillä ei ollut suuria mahdollisuuksia osua yli 18 000 metrin etäisyyksillä. Japanilaisen taistelulaiva Yamaton, 18 tuuman ammuksen lentoaika 42 km päähän oli 98 sekuntia, jona aikana 30 solmua kulkeva kohde ehti kulkea 1,5 km. Pisin etäisyys, jolta tiedetään, että toisessa maailmansodassa sotalaiva on osunut toiseen, on noin 24 000 metriä (HMS Warsprite -> Guilio Cesare 9.7.1940, Scharnhorst -> HMS Glorius 8.6.1940, molemmat 26 000 – 26 500 jaardia)

Panssarilaivojen tykistö

Panssarilaivojen tykistö voidaan jakaa neljään luokkaan:

järeä tykistö                                              254 mm

keskiraskas tykistö                                   105 mm

kevyt (ilmatorjunta) tykistö                      40 mm

kevyt konetykistö                                     20 mm

Pääaseistuksesta voidaan käyttää myös nimitystä raskas tykistö, mutta sillä voi olla yhteydestä riippuen muitakin merkityksiä ja nimitys järeä tykistö osoittaa selvemmin tykistön kuuluneen samaan luokaan taistelulaivojen tykkien kanssa (10 tuumaa ja yli. Risteilijöiden tykistö 6 – 8- tuumaa).

Keskiraskaan tykistön kanssa oikean nimityksen löytäminen on vaikeampaa. Tykkejä voitiin käyttää myös ilmatorjuntaan ja ilmatorjunnassa tämän luokan tykit ovat raskaita. Laivatykkinä 105 mm on kuitenkin kevyt. Alusten suunnittelijat ottivatkin kompromissina käyttöön nimityksen keskiraskas tykistö. Laivojen viimeisinä vuosina tykistö jaettiin kolmeen:

raskas tykistö                      254 mm

kevyt tykistö                       105 mm

konetykistö                         40 ja 20 mm

Panssarilaivoja suunnitellessa esiintyi erilaisia näkemyksiä siitä, mikä olisi paras päätykistön kaliiperi. 1920- luvun suunnitelmissa esiintyi monia harvinaisia ja jo käytöstä poistuneita kaliipereja. Esitettiin mm. aluksia, joissa olisi 234 mm (9,2”) tykit, joita ei enää ensimmäisen maailmansodan aikana löytynyt kuin muutamassa vanhassa, heti sodan jälkeen käytöstä poistetussa englantilaisessa sota-aluksessa. Suomessa tosin oli tämän kaliiperin tykkejä Russarön linnakkeella. Tykit olivat amerikkalaisen Betlehem Steelin tekoa ja valmistettu alkujaan Chilelle, mutta päätyivät sitten Venäjälle.

Harvinainen 10 tuumaa

Monissa suunnitelmissa tykkien koko oli 152 mm tai 210 mm. Lopulta päädyttiin neljään 254 mm tykkiin. Eikä tämäkään kaliiperi ollut mitenkään yleinen. 1920 luvun lopulla sen voidaan sanoa olleen kokonaan poistunut laivakäytöstä. Taistelulaivojen raskaan tykistön kaliiperiksi oli jo vuosisadan alussa vakiintumassa 12 tuumaa, joka toiseen maailmansotaan tultaessa nousi yleisesti 14 - 16 tuumaan. Ensimmäisessä maailmansodassa 10 tuuman tykkejä oli keskiraskaan tykistön kaliiperina vain muutamassa aluksessa. Toisessa maailmansodassa tämän kaliiperin laivatykistöä edusti vain 13 putkea, joista kahdeksan Suomen panssarilaivoissa.

Tykkitornit kiinnostivat myös vieraita. Barbetti näkyy varsinaisen
tykkitornin ja kannen välissä.

Tykkien valmistajan Boforsin kymmentuumaiset veivät historiaan, sillä tehdas oli valmistanut sen kaliiperin tykkejä viimeksi 1890-luvulla. Vuonna 1928 oli ilmeisesti kuitenkin varauduttava kokonaan uuteen suunnitteluun, sillä panssarilaivojen ammusten paino ja lähtönopeus sekä putken pituus poikkesivat paljon vanhemmasta mallista. Kaksoistornien suunnitteluun tehdas oli saanut kokemusta Ruotsin Sverige -luokan panssarilaivojen rakentamisessa. Joka tapauksessa uusien tykkien ja tornien suunnittelu oli Boforsilta melkoinen panostus, etenkin kun odotettavissa tuskin oli suuria jatkotilauksia kahdeksan tykin lisäksi.

Suomelle 10 tuumaa sen sijaan oli tuttu kaliiperi. Rannikkotykistöllä oli runsaasti saman kaliiperin Durlacher –tykkejä (254/45), joiden kanssa samojen ammusten käyttöön piti periaatteessa olla mahdollisuuksia. Tästä keskusteltiin jo alusten rakennusaikana, mutta rannikkotykistön silloisia ammuksia ei pidetty kyllin hyvinä laivoille. Myös alusten tulenjohdon mekaaniset laskimet oli säädetty Boforsin ammusten mukaan. Rannikkotykistön ammuksiin tehtyjen parannusten jälkeen ne kelpasivat harjoitusammuntoihin ja Hangon alueen tulittamiseen 1941.

Uusi tykki

Panssarilaivojen tykit olivat siis täysin uutta konstruktiota. Tykkien virallinen tunnus meillä oli 254/45 B2. Toisin sanoen tykin kaliiperi oli 254 mm ja putken pituus 45 kaliiperia. Putken ulkopituus oli kuitenkin hieman pidempi 11,75 m. Putken paino lukkolaitteineen oli 38 000 kg. Alun perin tykkeihin piti tulla kierrelukot, mutta lopuksi päädyttiin kiilalukkoihin.

Tykkien ammusten virallinen lähtönopeus oli 850 m/s, mutta suurin koeammunnoissa merkitty lähtönopeus oli 881,8 m/s. Lähtönopeus oli siis suurempi, kuin järeillä laivatykeillä yleensä.

Putken rihlojen kierteisyys oli aluksi jyrkempi, mutta lieveni putken suuta kohti. Rihlat päättyivät pari metriä ennen putken suuta. Tykkien korotusmahdollisuudet olivat +45o -10o. Miinus 10o korotuksella voitiin ampua vain, jos putket oli suunnattu aluksen sivulle. Tuolla korotuksella ei suinkaan ollut tarkoitus ampua sukellusveneitä, vaan sillä oli tarkoitus kompensoida aluksen mahdollista, esim. vuodon aiheuttamaa kallistumaa. +45o korotuksella oli tarkoitus vain saada ammus lentämään mahdollisimman kauas.  Suurin koeammunnoissa merkitty korotuskulma oli 40o, jolla päästiin 31 000 metrin kantamaan.

Pitkät kantamat vaikeuttivat tarvittavan ennakon laskemista ja osumien tarkkailua. Suomessa olisi kuitenkin ollut mahdollista hyödyntää pitkää kantamaa tapauksessa, jossa saariston suojassa ollut panssarilaiva olisi ollut tulitaistelussa avomerellä ollutta vihollista vastaan. Tällöin olisi ollut mahdollista ohjata tulta ulomman saariston tulenjohtopisteistä. Toinen mahdollisuus pitkän kantaman hyödyntämiseen on maamaaliin ampuminen, jolloin kohde pysyy paikallaan.

Järeiden tykkien panoskammioiden tilavuudeksi on ilmoitettu 111,9 dm3. Panoskammiosta alkoivat putken rihlat. Jokainen laukaus kulutti rihloja erityisesti niiden alkupäästä, joten niiden alku siirtyi yhä pidemmälle eteenpäin. Tämä merkitsi panoskammion tilavuuden suurenemista ja siten räjähdystilan paineen alenemista ja lähtönopeuden alenemista. Näitä muutoksia oli jatkuvasti seurattava tulenjohtokeskuksessa ja esim. korotuskulmaa oli muutettava vastaavasti.

Hylsyjä

Oli selvää, että näin järeässä tykissä ei voinut käyttää yhtenäispanosta, jossa ammus ja ruutilataus olisivat olleet yhdessä. Vaikka hylsyjä oli kokeiltu jopa 12 tuuman tykeissä, yleensä ruuti laitettiin tykkiin kangaspusseissa. Panssarilaivoissa käytettiin messinkihylsyjä, jotka painoivat tyhjänä 45 kg. Käytetyn ruudin määrä vaihteli 65 kg:n molemmin puolin, joten täysi hylsy painoi reilusti yli sata kiloa. Hylsyn kannassa oli panoksen laukaiseva nalli. Hylsyn perä toimi panoskammion tiivisteenä lukkoa vastaan. Hylsyn pituus oli 1223 mm. Kun miinakranaatin pituus oli 1074 mm ja panssarikranaatin 891 mm tuli ”laukauksen” pituudeksi yli kaksi metriä.

Hylsyssä käytetyn ruudin määrä vaihteli 58 ja 75 kg väillä, joskin ääriarvot tuskin oli tarkoitettu varsinaista toimintaa varten. Kun Ilmarisen tykkiä koeammuttiin Boforsin radalla saatiin tulokseksi:

ruutia             ammus           paine             rekyyli           lähtönopeus

  kg                  kg                kg/cm2             mm                     m/s

  58                225               2 294               533                    770

  66                225               2 834               570                    847

  74                225               3 085               590                    881,8

Jonkinlaisena ennätyksenä voitaneen pitää Väinämöisen tykeillä saatuja arvoja: ruutia 75 kg, rekyyli 650 mm, paine 3 230 kg/cm2. Lähtönopeutta ei kokeessa mitattu, mutta se lienee lähellä 900m/s. Vakiolatauksena voidaan pitää 66 kg Vihtavuoren ja 70,5 kg Boforsin ruutia. Lataus ei ollut riippuvainen kranaattityypistä.

Järeiden tykkien ”ruutina” käytetyt räjähdysaineet perustuivat yleensä nitroselluloosaan tai nitroglyseriiniin.  Panssarilaivoissa käytetyn ruudin virallinen nimitys oli Ng, joka viitannee nitroglyseriiniin. Ruudin rakenteen ja siihen sisältyneiden muiden aineiden kohdalla oli suurta vaihtelua. Tavoitteena oli, että ruuti palaisi tasaisesti ja hitaasti, eikä oikeastaan räjähtäisi. Hitaasti tosin tarkoittaa tässä yhteydessä sekunnin sadasosia. Myös erittäin korkeita lämpötiloja pyrittiin välttämään. Palamisnopeutta pyrittiin hallitsemaan mm. sillä, missä muodossa ruuti oli. Englannissa pidettiin rihman muodossa olleesta ruudista, meillä, kuten Saksassakin käytettiin putken muotoon kiinteytettyä räjähdettä. Ruuti sytytettiin hylsyn kannassa olevalla nallilla, joka puolestaan sytytettiin tulenjohtojärjestelmään kytketyllä sähköiskurilla, mutta oli mahdollista sytyttää se myös käsin.

Kranaatit

Käytössä oli kahta kranaattityyppiä, panssari- ja miinakranaatteja. Edellisen tarkoituksena oli tunkeutua rikkoutumatta panssarilevyn läpi ja räjähtää vasta sen jälkeen. Miinakranaatit oli tarkoitettu panssaroimattomia kohteita varten ja ne saivat räjähtää heti kosketuksesta. Miinakranaattien sytytin oli ammuksen kärjessä kun panssarikranaateissa se oli pohjassa. Usein panssarikranaatit olivat painavampia kuin miinakranaatit, mutta panssarilaivoilla molemmat painoivat 225 kg.

Panssarikranaatin kärkeä oli vahvistamassa ”kärkivaippa”, jonka tehtävänä oli estää kranaatin murskautuminen sen osuessa panssarilevyyn. Kranaatin kärjen tuli olla suhteellisen tylppä, jotta se läpäisisi panssarilevyn. Tämä vaikutti heikentävästi kranaatin lento-ominaisuuksiin ja niin kranaatin kärkiosaa ryhdyttiinkin peittämään aerodynaamisesti muotoillulla ns. ballistisella kärjellä.

Kranaattien painosta vain pieni osa oli räjähdysainetta ja räjähteet olivat yksinkertaisempia, kuin hylsyjen ”ruudit”. Hyvin yleinen oli trinitrotolueeni eli TNT, jota myös rotuliksi ja trotyyliksi kutsuttaan. Yleensä räjähteen määrä oli 5 - 10% ammuksen painosta, mutta suurempiakin latauksia on käytetty. Räjähdysainetta oli vähiten panssarikranaateissa. Taistelulaiva Gneisenaun 11 tuuman 330 kg painaneessa panssarikranaatissa oli räjähdettä 2% eli 6,6 kg. Iowa- luokan taistelulaivojen 16 tuuman pääaseistuksen 1225kg:n panssarikranaateissa (AP) oli räjähdysainetta 18,55 kg ja 862 kg:n miinakranaateissa (HC) 69,67 kg.

Tietoja panssarilaivojen kranaattien räjähdysainemääristä ei ole. Jonkinlaista osviittaa antanee rannikkotykistön kymmentuumaisten venäläisiltä peritty ammusluettelo. Siinä 230 kg painoisen panssarin läpäisevän teräspommin räjähdyspanokseksi mainittiin 2 kg savutonta ruutia ja saman painoisen teräksisen trotyylipommin räjähdyspanokseksi 11 - 16 kg trotyyliä.

Boforsin koeammunnoista saaduista tuloksista voidaan huomata, että panssarilaivan kranaatti olisi osuessaan ollut vaarallisempi ammuttuna 30 kuin 25 kilometrin päästä. Kranaattien nopeus laski etäisyyden kasvaessa siten, että nopeus oli 10 000 metrin kohdalla 558 m/s, 25 500 metrin kohdalla 361 m/s ja 31 000 metrin kohdalla 395 m/s. Lukemia vertailtaessa on huomioitava, että etäisyyden kasvaessa kasvaa myös korotuskulma, jolla ammus on matkaan lähetetty. Kun 10 000 metriin päästiin 5o korotuksella, vaati 25 500 m 25o ja 31 000 m 40o korotuksen. Tulonopeuden nouseminen 25 500 ja 31 000 metrin välillä selittyy jyrkästi laskevalla lentoradalla, jossa painovoima vaikuttaa nopeutta nostavasti.

Tykkien käyttö

Heti alkuun on syytä kumota eräs kansanuskomus. Panssarilaivat eivät kaatuneet järeiden tykkiensä yhteislaukauksesta. Tykkien tärähdys ja puhallusvaikutuksia ei kuitenkaan sovi väheksyä. Vastaanottokokeissa jouduttiin tekemään pitkät luettelot sammuneista lampuista, irronneista kalusteista ja muista pienistä vahingoista. Laukauksia seurasi värähtely, joka jatkui kannella jopa viisi sekuntia ja märssyssä vielä pidempään. Kaikki optiset laitteet oli varustettava kasvoja suojaavalla kumilla ja laukauksista oli varoitettava summerilla. Vaikka alus ei yhteyslaukauksesta kaatunutkaan, sai neljän tykin yhteyslaukaus aluksen kallistumaan, tosin vain kolme astetta. Sen sijaan ammuttaessa kahden tykin yhteislaukauksia, tuli ne runkovaurioiden välttämiseksi ampua eri torneista.

Haittavaikutukset eivät olleet vain Suomen panssarilaivojen ongelma. Monissa myöhemminkin rakennetuissa aluksissa jouduttiin tykistön käyttöön asettamaan erilaisia rajoituksia puhallus- ja painevaikutusten takia. Väinämöisen vastaanottokokeista tehdyt raportit olisivat voineet olla kopio englantilaisen taistelulaiva Nelsonin vastaavasta raportista. Molemmissa aluksissa lamppuja ja ikkunoita särkyi ja tavaroita putoili. Oleskelu kansirakenteiden tietyillä alueilla oli kiellettävä silloin kun torni ampui sivusuuntaan.

Puhallus- ja painevaikutukset olivat erityisesti tulleet esille, kun aluksiin ryhdyttiin asentamaan toisen tornin yli ampuvia torneja (superfiring turret). Asiaa testattiin 12 tuuman tykillä, joka asetettiin ampumaan tornin yli. Tornissa oli aluksi eläimiä, sittemmin myös ihmisiä. Eläinten lajista tai koeihmisten sotilasarvosta ei ole tietoa, jälkimmäisestä voisi tietysti esittää valistuneen arvauksen.

Panssarilaivojen järeiden tykkien todennäköisestä eliniästä ei ole esitetty arviota. Yleisenä sääntönä näyttäisi olevan, että mitä järeämpi tykki on ja mitä suurempi on putken suhteellinen pituus, sitä nopeammin putki kuluu. Jos panssarilaivojen tykkejä verrataan esim. saksalaisiin taistelulaivoihin, voidaan niiden kesto arvioida 350 laukauksen tienoille. Olihan taistelulaiva Tirpitzin 380mm tykkien kestoksi ilmoitettu 242 laukausta, kun Scharnhorstin 280mm tykkien piti kestää 300 laukausta.

Alkuperäisten piirustusten mukaan panssarilaivoille olisi varattu tilaa 67 laukaukselle putkea kohti. Suunnittelun myöhemmässä vaiheessa laivaston edustaja ilmoitti, että 50 riittää ja varastotiloja pienennettiin.

Hylsyt vaativat tilaa jonkin verran kranaatteja enemmän ja olivat lisäksi vaikeampia varastoida. Hylsyt oli pakattu kukin omaan metallilaatikkoonsa. Niissä oleva ruuti oli tulenarkaa ja se vaati jatkuvaa tarkkailua, esim. lämpötilojen seuraamista.

Järeillä tykeillä ei lopulta ammuttu kovinkaan paljon. Rauhan aikana niillä ammuttiin vuosittain viisi – seitsemän laukausta. Vuonna 1941 panssarilaivat ampuivat Hangon alueelle, Ilmarinen 64 ja Väinämöinen 92 laukausta. Sodan muina vuosina Väinämöinen ampui vain koeammunnoissa pari laukausta putkea kohti. Putkien säästämiseksi rutiiniharjoituksissa käytettiin 75mm sisäputkea, joka oli sovitettu siten, että sen kanssa voitiin käyttää järeän tykin omaa lukkoa, laukaisulaitetta ja koko tykistöjärjestelmää. Ainoa, mikä jäi puuttumaan, oli rekyyli.

Panssarlaivan keulan puoleinen järeä torni ja kansirakennelmat aluksen 
keulasta nähtynä.

Tykkitornit

Järeät tykit oli sijoitettu kahteen kaksoistorniin. Tykkien valmistaja Bofors valmisti myös tornit. Tornikokonaisuuteen kuului kolme osaa, varsinainen liikkuva ja ulospäin näkyvä tykkitorni, sen alla oleva pääkanteen ulottuva sylinterimäinen barbetti ja tämän alla kulmikas aina kaksoispohjaan ulottuva alusrakenne. Torni ja barbetti olivat K-C terästä, mutta alusrakenne palkeilla ja muotoraudoilla vahvistettua laivalevyä. Liikkuvan osan kokonaispituus tornin takaseinästä tykkien putkensuuhun oli 15,7m.

Tornin ampumahuoneen pituus oli 8 metriä, leveys 6 metriä ja korkeus vähän alle 3 metriä. Ampumahuoneessa olivat tykkien lataamiseen ja suuntaamiseen kuuluvat laitteet. Ampumahuoneen alla oli siihen kiinteästi kuuluva ja sen mukana liikkunut pyöreä moottorihuone, jossa oli tornin kääntämiseen tarvittavat koneistot ja moottorit.

Tornin kummankin tykin korotus säädettiin erikseen, mutta sivusuuntaus tapahtui koko tornia kääntämällä. Tornin kääntymissektori oli 155o kummallekin sivulle, joten tykit voitiin kääntää 65o yli poikkisuunnan.

Välikannella kummankin tornialustan keulan ja perän puolella olivat hylsyvarastot. Alempana tankkikannella sijaitsivat samoin sijoitetut ammusvarastot. Kummallakin tasolla varaston ja tornialustan hissitilan välissä olevassa seinässä oli putkimainen, molemmista päistä suljettava turvaluukku. Sen kautta ammus voitiin työntää tornialustaan siten, että putki oli aina jommastakummasta päästä suljettuna.

Tykkien välissä olivat ampumahuoneesta tornialustaan ulottuneet kaksi yhteen liitettyä, mutta erillisesti toimivaa ammushissiä, yksi kummallekin tykille. Hissiputki tavallaan riippui ampumahuoneesta, mutta sillä oli tukilaakeri tankkikannella. Kun hylsyt ruudin kanssa painoivat noin 110 kg ja kranaatit 225 kg, olivat ne liian raskaita pelkin käsivoimin siirreltäviksi. Niiden käsittelyä varten varastoissa oli riippukuljettimet, jotka liikkuivat kattoon kiinnitettyä kiskoa pitkin. Seuraavissa työvaiheissa tavarat kulkivat yksinkertaisesti vierittämällä.

Ampumahuoneen ainoa ovi oli tornin takaseinässä ja kooltaan 50 x 120 cm. Seinän paksuinen ovi painoi satoja kiloja ja avattaessa se kääntyi sisältä katsottuna vasemmalle.

Vaikka torni näyttikin olevan kiinni barbetissa, ne olivat toisistaan erillään. 250 tonnia painava torni tykkeineen lepäsi barbetin sisällä olleen kuulalaakeriradan, peruskehän varassa. Halkaisijaltaan kuuden metrin laakerikehää kannatteli sen oma pääkanteen ja kaksoispohjaan tukeutuva palkkirakennelma. Laakeriradan kuulat olivat halkaisijaltaan 10 cm. Niiden urat oli muotoiltu siten, että paino kohdistui niihin vinosti alas ja ulospäin kehältä. Tällä ilmeisesti saatiin tornin laakerointi vastaamaan paremmin tykkien rekyylivoimia. Tornin kääntymistä halittiin myös jarrujärjestelmällä, jolla oli erityinen merkitys ammuttaessa yhdellä tykillä tai siten, että toinen tykki ampui viiveellä. Torni oli myös sidottu kehään kynsillä, jotka pitivät tornin vakaana kaikilla korotuksilla ja estivät sitä hyppimästä laukausten voimasta.

Tornien rekyylilaitteisiin kohdistui suuri rasitus. Niiden oli vain 60 cm matkalla pysäytettävä lähes 80 tonnia painavan putkiparin syöksähdys taaksepäin. Tässä ne onnistuivat niin hyvin, että tornin todettiin liikahtavan enintään 10 mm.

Hattu päästä! Ilmeisesti jumalanpalvelus panssarilaivan peräkannella.
Kuvassa näkyy 105 mm kaksotykin suojalevy (jaos 4) ja järeän tornin 
takaosaa. Tornin alta pilkottaa osa barbettia (kaareva osa sivulla)

 

Ampuminen

Kun ammukset ja hylsyt tulivat ampumahuoneeseen, ne kieritettiin kranaatti ensin liuku-uralle, jonka kohdalle tykin perä sovitettiin. Latausmäntä työnsi kranaatin putkeen niin tiukasti, että se jäi kiinni johtorenkaista. Sen jälkeen työnnettiin putkeen hylsy. Kun kiilalukko suljettiin, oli tykki ladattu. Muutama kranaatti ja hylsy oli tornissa ensi käden laukauksina varastoituna tornin takaosaan. Niiden liikuttamista varten tornin katossa oli samanlaiset kuljettimet, kuin varastoissakin.

Laukauksen jälkeen putkessa olleet kuumat ja myrkylliset kaasut puhallettiin ulos paineilman avulla. Ammuksen ohjausrenkaista jäi putkeen kuparia, joka oli määräajoin poistettava. Se tapahtui ampumalla kuparinpoistolaukaus. Se oli paukkupanos, eli ammuttiin ilman kranaattia laukaus, jonka ruutipanoksessa oli kuparia liuottavia aineita. Ampumisen jälkeen kuumia hylsyjä käsiteltiin asbestihanskoilla ja hylsyt pudotettiin kannelle ampumahuoneen lattiassa olevasta luukusta. Vaikka hylsyt kuluivat, niitä pystyttiin hehkuttamalla ja muulla käsittelyllä uudistamaan käyttökelpoiseksi jopa 17 kertaa.

Hissi- ja latauskoneistot toimivat kaikilla sivusuuntauskulmilla, mutta korotuskulma oli palautettava vaakatasoon. Kun tykkien korotuskulmat alkoivat kasvaa, oli luovuttava tavoitteesta, jossa tykit oli ladattavissa kaikilla korotuskulmilla. Satojen kilojen painoisen kranaatin tunkeminen jyrkässä korotuskulmassa olevaan putkeen ei olisi ollut helppoa eikä aivan vaaratontakaan.

Panssarilaivojen tykkien tulinopeutta ei testattu sen enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan. Ammushissien toimintanopeutta tutkittiin ja todettiin, että yhteen lataukseen kuuluvat työvaiheet saatiin suoritetuksi 20 sekunnissa, harjoittelulla ehkä 17 sekunnissa. Tämä olisi tarkoittanut kolmen laukauksen minuuttinopeutta, jota myös tavoiteltiin. Kuitenkin jouduttiin toteamaan, että siihen päästiin vain, jos putkia ei korotettu enempää kuin kuusi astetta, mikä vastasi 11 km kantamaa. Tulinopeuteen vaikutti myös se aika, mikä jouduttiin odottamaan aluksen keinumisesta riippuvan oikean laukaisuhetken odottamisen. Myös tornin suuntaamisnopeus oli merkittävä tekijä.

Parhaassa tapauksessa järeä torni saatiin käännettyä suoraan sivulle 17 sekunnissa, eli 5,2o sekunnissa. Putken korotus tapahtui samalla nopeudella, eli 30o korotus vaati 6 sekuntia. Vertailun vuoksi saksalaisen taistelulaiva Tirpitzin torni kääntyi samalla nopeudella, mutta sama korotus saavutettiin sekuntia nopeammin.

Tornin miehitys

Järeän tornin miehitys jaettiin johtoryhmään, suuntausryhmään ja latausryhmään. Johtoryhmään kuului tornipäällikkö, tornimestari, tornialiupseeri ja moottorien valvoja. Suuntausryhmässä korotuksesta huolehtivat 2 tähtääjää, 2 korkeussuuntaajaa ja 2 tähtäyskulman asettajaa. Sivusuuntauksesta huolehtivat sivusuuntaaja ja sivukorjauksen asettaja. Latausryhmään kuului 2 lukkomiestä, 2 lataajaa ja 2 apulataajaa. Lisäksi välikannella hissin läheisyydessä ja hylsyvarastossa oli 12 hylsyn siirtäjää ja tankkikannella ammuksia käsittelemässä 8 ammusten siirtäjää.

Tornipäällikkö oli järeään tykistöön erikoistunut aktiiviupseeri. Tornimestari oli sotilasmestari, joka oli erikoistunut tykkitorniin. Hänen vastuullaan oli erityisesti vasen tykki. Oikeasta huolehti tornialiupseeri, joka toimi myös tornimestarin apulaisena. Hylsyjen siirtäjien tehtäviin kuului myös nallien kiinnittäminen hylsyihin. Vastaavasti ammusten siirtäjät kiinnittivät kranaattien sytyttimet.

Tykit olivat toistensa peilikuvia ja tykkien hallintalaitteet olivat niiden ulkosivuilla. Tykkien sisämitta oli vain 254 mm, mutta putkien ampumahuoneessa olevat perät olivat metrin levyiset ja rekyylilaitteiston ansiosta yli kaksi metriä korkeat. Tykkien väliin jäi noin metrin levyinen tila, jossa olivat rinnakkain olleet ammushissit. Hissien ja tornin etuseinän väliin jäi tila, jossa oli sivusuuntauksen tähtääjän paikka. Hänen edessään oli keskimmäinen tornin etuseinän kolmesta tähtäysaukosta ja siihen sovitettu tulenjohtojärjestelmään kytketty tähtäinkaukoputki. Koska tykkien sivusuuntaus tapahtui koko tornia kääntämällä, mutta korotus tehtiin tykkikohtaisesti, tarvittiin sen hoitamiseen enemmän miehistöä. Heistä tähtääjän nimikkeellä olevat istuvat sivuilla olevien tähtäysaukkojen kohdalla, kummallakin oma tähtäyslaite edessään.

Torninpäällikön paikka oli tornin perällä. Hänellä ei ollut toiminnan aikana mitään mahdollisuutta nähdä, mitä ulkopuolella tapahtui. Moottorin valvoja oli ampumahuoneen alapuolella olevassa moottorihuoneessa.

HR

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com