Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 4: Suojaus

Raskaimmissa sota-aluksissa vallitsi ”tasa-arvo” panssaroinnin ja aseistuksen suhteen. Tämä tarkoitti sitä, että paksuimman panssaroinnin paksuus oli suurin piirtein sama, kuin pääaseistuksen kaliiperi. Taistelulaivat olivat ensimmäiseen maailmasotaan asti ainoa laivaluokka, jossa pyrittiin alusten tehokkaaseen suojaamiseen vastaavien alusten tulelta. Nikkeliteräksen tulo markkinoille mahdollisti risteilijöiden kylkipanssaroinnin, aiemmin ne oli suojattu vain kevyehköllä kansipanssarilla.

1920- luvulla oli panssaroinnissa käytettäväksi tarjolla kahta terästyyppiä, jotka oli kehitetty jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kylkipanssareihin, järeisiin tykkitorneihin ym. käytettiin yleensä ns. yhdistettyä, eli kerrosterästä. Teräksestä käytettiin nimitystä Kruppin C-teräs (K-C teräs), vaikka se ei aina ollutkaan Kruppin valmistamaa. K-C teräksessä levyn pinta oli kovaksi karkaistua terässekoitetta, jonka tarkoitus oli pysäyttää ja sytyttää kranaatit. Alempi kerros oli sitkeää ja joustavaa terästä ja sen tarkoituksena oli estää levyä hajoamasta iskun voimasta. Kansipanssarissa, torpedolaipioissa, ja keveiden alusten kylkipanssareissa käytettiin nikkeliterästä, joka oli sitkeää. Saksalaisten kehittämä Wotan -teräs tuli käyttöön vasta 1930- luvulla.

Panssariteräksien laatu ja ominaisuudet voivat vaihdella paljon, joten panssarien vahvuuksista ei saa tarkkaa kuvaa pelkästään vertaamalla niiden paksuuksia. Lisäksi on erotettava panssarin tositilanteessa antama suoja ja koeammuntojen tulokset. Koeammunnoissa kun ammukset ammutaan usein suorassa kulmassa lyhyiltä etäisyyksiltä.

Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa taistelulaivat oli pyritty suojaamaan mahdollisimman kattavasti laaja-alaisella panssarilla, jonka paksuus vaihteli suojattavan kohteen tärkeyden mukaan. Tykistön kaliiperin ja tehon kasvaessa, oli mietittävä millaiseen panssariin oli varaa ja mahdollisuuksia. Uudeksi ajattelutavaksi tuli ns. all or nothing- ajattelu. Periaatteena oli että panssarointi keskitetään suojaamaan vain aluksen tärkeimpiä osia, kuten aseistusta, ammusvarastoja ja koneistoja. Alusten keskiosaan muodostettiin eräänlainen laatikkomainen linnake rajaamalla alue pitkittäisillä ja poikittaisilla panssarilaipioilla. Tilaa suojasi vielä aluksen kylkipanssari ja yksi tai useampi panssarikansi.

Ensimmäinen maailmansota toi kansipanssarille uutta arvostusta. 1900- luvun alun lyhyillä taisteluetäisyyksillä kranaatti osui kanteen loivassa kulmassa ja ohutkin panssari riitti estämään läpäisyn. Pidemmät ampumaetäisyydet tarkoittivat kranaattien osumien tulemista useammin jyrkemmässä kulmassa. Isoissa laivoissa oli periaatteena saada ammus räjähtämään ennen osumaa panssarikanteen. Niinpä aluksiin rakennettiin panssarikannen yläpuolelle ohuempi ”sytytyskansi” (burster deck). Varsinaisen panssarikannen tehtäväksi jäi siten sirpaleiden pysäyttäminen.

Panssarilaivojen suojaus

Suomen panssarilaivoissa ei oikeastaan ollut mahdollisuuksia varsinaiseen all or nothing -suojaukseen, veiväthän koneistot ja ammusvarastot aluksen pituudesta noin 70 metriä. Muutoin panssarilaivojen suojaus noudatteli moderneja periaatteita keskellä alusta olevine suojatiloineen ja panssarikansineen. Panssarilaivojen kylkipanssarit, kansipanssarit ja sisäiset poikittais- ja torpedolaipiot oli tehty nikkeliteräksestä. Tärkeimmät suojattavat kohteet, järeiden tykkien tornit, niiden kääntölaitteistoja ja ammushissejä suojaavat barbetit ja etummainen taistelutorni saivat suojakseen K-C terästä.

Panssarilevyistä ainakin osan kestävyyttä testattiin laboratorion lisäksi myös koeampumalla. Järeitten tornien etuseiniin ja barbetteihin käytettyä 100 mm K-C terästä testattiin ampumalla sitä 105 mm kenttätykillä 137 metrin etäisyydeltä lataamattomalla panssarikranaatilla. Kranaatin paino oli 14 kg ja lähtönopeus ruutimäärästä riippuen 500 - 600 m/s. Kokeissa todettiin, että ammukset eivät yleensä lävistäneet levyä ja silloinkin kun ne tekivät levyyn reiän, ne jäivät siihen kiinni.

Järeiden tornien kattolevyksi tarkoitettua 75mm levyä ammuttiin 75mm tykillä 6,5 kilon ammuksella 138 metrin etäisyydeltä lähtönopeudella 450 m/s. Osa ammuksista läpäisi levyn.

Jostakin syystä kylkipanssarin 55 mm levyä testattiin ampumalla sitä 57 mm tykillä, vaikka tuskinpa panssaria oli suunniteltu 57 mm tykkejä vastaan. Tällä kertaa ammuttiin 2,57 kg ammuksia 138 metrin etäisyydeltä lähtönopeuden ollessa 450 m/s. Myös tällä kertaa osa ammuksista läpäisi levyn.

Alusten vahvin panssari oli komentotornissa. Sen seinät oli tehty 120 mm K-C teräksestä. Tornin katto oli tehty 50mm K-C teräksestä. Alun perin myös takimmaisen tulenjohtotornin piti olla panssaroitu, mutta suunnitelmista luovuttiin ja tyydyttiin tornin ympärille rakennettuun sirpalesuojaan. Myös komentotornista tankkikannelle johtanut yhteyskuilu oli panssaroitu. Itse kansirakennelmaa ei oltu panssaroitu. Amerikkalaisen päätelmän mukaan 5 tuuman panssari antoi suojan 8 tuuman ammuksia vastaan kun etäisyys oli 11 - 22 km. Panssarilaivojen järeän tykistön huomioiden taisteluetäisyys olisi todennäköisesti ollut vähintään 15 km. Tältä etäisyydeltä taistelutornin panssari olisi todennäköisesti antanut hyvän suojan raskaan risteilijän 8 tuuman ammuksia vastaan.

Järeiden tornien etuseinät oli alun perin tarkoitus tehdä 125 mm K-C teräksestä. Tornin barbetti oli tarkoitus tehdä 100mm levystä, sivut 75mm levystä, katto, lattia ja takaseinä 50mm levystä. Tornien panssarointi muuttui kuitenkin suunnittelu- ja rakennusvaiheessa. Osa syytä oli sillä, että heti rakennusvaiheen alettua havaittiin tornien olevan liian etupainoisia. Painopisteen muuttamiseksi harkittiin tornien takaosaan vastapainoa, mutta lopuksi päädyttiin ratkaisuun, jossa etulevyn paksuudeksi jäi 100 mm ja takaseinään kiinnitettiin 50 mm panssarilevyn lisäksi saman paksuinen valurautalevy. Myös katon ja sivuseinien panssarointi muuttui siten, että katto tehtiin 75 mm ja sivut 50 mm panssarilevystä. Tämä muutos selittynee sillä, että alusten vaakasuoraa panssarointia pyrittiin parantamaan lentopommeja ja etenkin kaukaa ammuttuja ammuksia vastaan.

Tornin panssarointiin kuului vielä tykkiporteissa olleet 75mm panssarilevyt. Panssarilevyt kääntyivät putken mukana ja peittivät sen osan portista, joka olisi putken korotuskulmasta riippuen jäänyt avoimeksi. Kilvet suojasivat sirpaleilta, kevyehköiltä ammuksilta ja omien tykkien paineaallolta. Kilpi sulki tykkiportit myös laukausten aikana, sillä se oli kiinnitetty ns. rekyylimantteliin, jonka läpi putki pääsi liikkumaan ja tekemään rekyyliliikkeensä.

Kilpiä oli alettu käyttää laivoissa tykkien korotuskulman tullessa suuremmaksi. Ne olivat yleensä kokonaan tornien sisäpuolella, eivätkä siksi pystyneet suojaamaan tornin sisustaa aallokon kannelle heittämältä vedeltä. Suomen panssarilaivojen kilvet olivat kuitenkin selvästi ulompana ja ne onnistuivatkin pitämään tornit suhteellisen kuivina.

Tornien etulevyjen panssari olisi todennäköisesti kestänyt kevyiden risteilijöiden 6 tuuman tykkien osumat, Myös katto olisi kestänyt muut, kuin aivan kantaman rajoilta ammutut. Tornin sivujen 50mm panssarin kestävyys oli kutakuinkin samaa luokkaa, kuin aluksen kylkipanssarinkin.

Rungon suojaus

Panssarilaivojen rungon levyt olivat yleisesti paksuudeltaan 10 - 12 mm. Rungon panssarilevy oli suunnitelmissa paksuudeltaan paikasta riippuen 75 - 100 mm, mutta säästösyistä se ohennettiin 55 mm:iin. Korkeudeltaan kylkien panssarilevy oli 3,25m ja se ulottui metrin vesirajan alapuolelle. Pituudeltaan se oli 72 metriä. Panssarilevy ulottui keulassa neljä metriä pääkannen panssaria ja torpedolaipioita pidemmälle. Vaikka tarkoituksena lienee ollut suojata keulan panssarilaipiota viistosta sivuilta tulevia ammuksia vastaan, ratkaisu jätti keulan puolen ammus- ja hylsyvarastojen suojan suoraan edestä tulevia ammuksia vastaan vain 30mm poikittaisen panssarilaipion varaan. Kuitenkin kohtaamistilanteet olisivat olleet panssarilaivoille tyypillinen tulitaistelun avausvaihe.

Panssarilevy kiinnitettiin suoraan aluksen rungon kaariin. Alla ei siis ollut tavallista laivalevyä eikä joissakin aluksissa käytettyä puupohjustusta. Kylkipanssari ulottui metrin verran pääkannen yläpuolelle, jättäen pääkannen tilojen ulkoseinät yläosaltaan vaille suojausta. Tämä tosin mahdollisti ikkunaventtiilien asentamisen valaisemaan pääkannen asuintiloja. Kylkipanssarin ulottamisella niinkin korkealle pyrittiin ilmeisesti kompensoimaan pääkannen vajaata panssarointia.

Arvioitaessa kylkipanssarin kestävyyttä on pohdittava, kuinka jyrkässä kulmassa 4-5 tuuman ammuksen olisi osuttava, jotta panssari kestäisi. Koeammunnoissa oli todettu 100 mm levyn ja 105 mm tykin olleen hyvin tasaväkiset kohtisuorilla osumilla. Myös 75 mm tykillä ammutuissa koesarjoissa osa ammuksista lävisti 75mm K-C levyn. 55mm nikkeliteräskylkipanssari ei todennäköisesti olisi tarjonnut riittävää suojaa hävittäjien 4-5 tuuman tykkejä vastaan. Alkuperäisissä suunnitelmissa ollut 100mm panssari oli tarkoitettu juuri suojaksi hävittäjiä vastaan.

Panssarikannet

Yläkansi oli 15 mm panssarilevyä, jonka päällä oli 75mm:n oregonmäntyinen lankkupeite. Myöskään kannen panssarilevyjen alla ei ollut muuta levytystä. Yläkannen panssarointi ulottui laidasta laitaan ja keulasta perään. Alun perin oli tarkoitus käyttää 20 mm panssaria, mutta painon säästämiseksi se tingittiin 15 mm panssariin. Pääkannella oli 30 mm panssari, mutta se kattoi vain torpedolaipioiden välisen noin 10 metrin levyisen osan. Yleensä käytäntönä oli ulottaa kansipanssari laidasta laitaan. Pääkannelle jäi ulkolaidan ja torpedolaipion väliin noin kolmen metrin kaista pelkän laivalevyn varaan. Alusten kyljissä oli siis noin metrin korkuinen kaista, johon osunut hieman kauempaa ammuttu 4-5 tuuman kranaatti olisi päässyt iskemään räjähtäen konehuoneita ja ammusvarastoja suojaavaan 30 mm torpedolaipioon, jonka piti toimia vain sirpalesuojana. Oliko tässäkin saksalaisten vaikutusta? Nimittäin kahdessa ensimmäisessä Saksan panssarilaivassa oli samanlainen vajaa kansipanssari.

Panssarilaivojen kansipanssarit kestävät muutoin hyvin vertailun suurvaltojen risteilijöiden kanssa. Kannet oli suunniteltu hyvin siinä mielessä, että käytettävissä oleva materiaali oli jaettu kahteen kanteen, joista ylemmän tehtävä oli vain sytyttää osuvat pommit ja ammukset. Todennäköisesti suunnittelun alussa 1920- luvulla panssarikansi suunniteltiin nimenomaan lentopommeja ajatellen. Kuitenkin pommien koko kasvoi lähivuosina niin paljon, että alusten valmistuttua panssarikansilla oli merkitystä lähinnä vain tykinammusten torjumisessa. Enempää ei kuitenkaan voitu tämän kokoisissa aluksissa vaatia.

Suojatila

Alusten rungon sisällä oli erillinen suojatila. Sen muodostivat pitkittäiset torpedolaipiot, poikkilaipiot sekä pääkannen panssaroitu osa, joissa kaikissa oli käytetty 30 mm:n nikkeliterästä. Tila oli kahden kerroksen korkuinen, noin 10 metrin levyinen ja ulottui sen levyisenä 54 metrin matkalle. Keulassa ja perässä oli vielä kapeampi jatke, joka piti sisällään ulommat ammussäiliöt ja niin suojatilan kokonaispituudeksi tuli lähes 70 metriä. Suojatilaan oli keskitetty kaikki rungon sisällä olleet tärkeät toiminnot.

Suojatilan sisäisissä järjestelyissä oli pari vaurionkestävyyden kannalta kyseenalaista kohtaa. Ensinnäkin järeän tykistön hylsyvarastot oli sijoitettu välikannelle ja kranaattivarastot tankkikannelle. Syynä ratkaisuun voi olla painopisteeseen liittyvät seikat, ovathan kranaatit hylsyjä selvästi raskaampia. Ehkä olisi kuitenkin ollut järkevämpää sijoittaa herkemmin syttyvät hylsyt parempaan suojaan alemmas tankkikannelle ja vähemmän arat kranaatit välikannelle. Tämä järjestys oli kuitenkin varsin yleinen esimerkiksi uudemmissa taistelulaivoissa ja risteilijöissä.

Toinen kysymys, joka tosin oli varmasti vaikeammin ratkaistava, oli se, että molempien puolien konehuoneryhmässä oli pääkonehuoneiden väliin sijoitettu keskiraskaan tykistön ammusvarasto. Jos tila olisi ollut jossakin muussa käytössä, sitä olisi voitu esimerkiksi tulipalon sattuessa käyttää paloa rajoittavana tekijänä.

Vedenalainen suojaus

Tykinammuksia vastaan voidaan suojautua tiettyyn rajaan asti panssaroinnilla. Osumakohdassa tosin syntyy korkeita lämpötiloja ja suuria paineita, mutta ne ovat suhteellisen pienellä alalla ja energiamäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Ammuksen kyky lävistää panssaria perustuu sen liike-energiaan, joka riippuu ammuksen massasta ja nopeudesta. Ammusten painosta vain pieni osa, 2-10% oli räjähdysainetta. Enimmilläänkin sen määrä jäi muutamaan kymmeneen kiloon. Määrä on varsin vaatimaton suhteessa miinojen ja torpedojen 300 kg räjähdysainemääriin.

Näihin vedenalaisiin uhkiin onkin vaikea varautua panssaroinnilla, sillä räjähdys todennäköisesti vain paiskaisi panssarilevyn laivan sisälle tuhoisin seurauksin. Onkin suojauduttava antamalla räjähdykselle tilaa purkaa pahin raivonsa ennenkuin se saavuttaa aluksen elintärkeitä osia. Pienissä aluksissa tähän ei oikein tahtonut olla tilaa ja siten mahdollisuuksia.

Suurissa laivoissa vedenalaiseen suojaukseen oli enemmän mahdollisuuksia. Aluksiin alettiinkin rakentaa erityisiä torpedopalteita. Palteita voi kuvata ”makkaroiksi”, jotka oli rakennettu aluksen laidoituksen päälle ja ulottuivat muutaman metrin vesirajan alapuolelle. Ne olivat aluksi tyhjiä, vain jotenkin lokeroituja. Uusi ajatus oli, että nesteen täyttämään tilaan laitettaisiin umpinainen terässylinteri, jonka tehtävänä oli painua kokoon ja siten imeä räjähdyksen energiaa. Sylinterin tilalla voitiin käyttää ohuita putkia, tai jakaa tila osastoihin, joissa oli vuoroin vettä ja ilmaa. Myöhemmin paineentasaustilat voitiin rakentaa myös rungon sisään.

Suomen panssarilaivoissa ei ollut torpedopalteita. Myös alusten kaksoispohja rajoittui pääasiassa torpedolaipioiden väliseen tilaan ja oli siten enimmillään 10 metrin levyinen. Molemmille sivuille jäi siten pari metriä pohjaa ja kolmisen metriä kylkeä pelkän laidoituksen varaan. Laidan ja torpedolaipion välinen, vedenalaissuojauksen kannalta tärkeä tila oli saatu kolmen metrin levyiseksi. Tankkikannen ja välikannen välinen tila oli myös jätetty turvavyöhykkeeksi vaurioiden varalta. Minkäänlaisia paineentasausjärjestelmiä ei ollut rakennettu, vaan tila oli vain osastoitu viiden – kuuden metrin osastoihin. Tilan puolesta rakentaminen olisi ollut mahdollista, ehkä rajoitukset tulivat painosta ja kustannuksista. Laivoihin suuresti vaikuttaneilla saksalaisilla ei myöskään ollut tapana rakentaa painetta tasaavia järjestelmiä. On kuitenkin todettava, että panssarilaivat olivat liian pieniä aluksia, jotta niihin olisi voitu saada täysi turva miinoja ja torpedoita varten.

Osastointi vaikuttaa merkittävästi aluksen kykyyn kestää vedenalaisia vaurioita ja tulipaloja. Osastoimisella tarkoitetaan sitä, miten aluksen sisätilat on jaettu vuotoveden ja tulen leviämistä estävillä väliseinillä. Panssarilaivojen pääkannen alapuolinen osa oli jaettu kahdellatoista laivasta laitaan ulottuneella poikittaisella laipiolla osastoihin, joita edelleen jakoivat torpedolaipiot ja muut väliseinät.  Molemmilla sivuilla alimpana oleva tila oli keulasta perään jaettu 5 -7 metrin osastoihin. Osastointi ei vastannut miina- ja torpedosuojaukselle asetettuja vaatimuksia, mutta antoi mahdollisuuden esim. karilleajon aiheuttaman vuodon rajoittamiseen. Tämä tuli testattuakin kesällä 1934, kun Ilmarinen sai pohjakosketuksen matkalla Vaasaan ja konehuone 2 alkoi täyttyä vedellä.

Paravaanit

Ilmarisen uppoamisen yhteydessä tulivat julkisuuteen aluksen paravaanit eli suojaraivaimet. Niitä käytettiin suojaamaan alusta lähellä vedenpintaa kelluvilta sarvimiinoilta. Paravaaneja käytettiin jo ensimmäisessä maailmansodassa. Laitteet toimivat siten, että aluksen keulasta lähtevällä vaijerilla hinataan uimuria, joka erityisen muotoilun avulla pysyy tietyn matkan päässä aluksen kyljestä. Miinan kiinnitysvaijerin osuessa paravaanin vaijeriin, se liukuu tätä pitkin paravaanissa olevaan leikkuriin, joka katkaisee miinan vaijerin ja päästää miinan nousemaan pintaan, jolloin se voidaan tuhota tai upottaa esim. ampumalla.

Suomessa käytetty paravaani oli noin kolme metriä pitkä ja läpimitaltaan noin 30 cm. Siinä oli kiinteä siipi, joka piti paravaanin erossa aluksen kyljestä sekä melko monimutkainen laitteisto, joka piti sen halutulla syvyydellä. Suomeen paravaaneja oli hankittu jo varhain, mutta panssarilaivat saivat ne vasta 1939. Paravaanien käyttöä rajoitti se, että niitä veteen laskiessa tarvittiin usean kymmenen metrin syvyys.

Tiettävästi ainakin Neuvostoliiton laivasto käytti nk. pirunlukkoja vaikeuttamaan paravaanien toimintaa. Pirunlukko on kahdesta ruoriratasta muistuttavasta pyörästä koottu laite, joka päästää raivaimen vaijerin lävitseen jättäen miinan koskemattomaksi. Lisäksi käytettiin räjähteillä tai leikkureilla varustettuja raivausesteitä, joiden tarkoitus oli rikkoa raivauskalusto. Erityisen ikävä raivaajan kannalta oli ketjueste, joka oli miinan pohjaan kiinnitysvaijerin viereen asennettu n. 10 metriä pitkä raskas ketjun pätkä. Ketjun tarkoituksena rikkoa leikkurit, tai jos käytössä oli paravaani, ohjautua sen vaijeria pitkin leikkuriin ja tehdä siitä hyödyttömän. Pahimmassa tapauksessa aiheutunut sotku miinoineen voi ohjautua aluksen alle ja räjähtää siellä. On hyvin mahdollista, että Ilmarisen tuho johtui juuri tästä.

Panssarista tingittiin

Alusten suojaamisessa panssaroinnin ja kaksoispohjan osalta jouduttiin suunnittelun edetessä tinkimään merkittävästi, panssaroinnissa vieläpä tärkeästä kylkipanssarista. Ilmeisesti tähän oli syynä alusten uppoaman lyöminen lukkoon liian aikaisin tilanteessa, jossa päätykistön kaliiperi ja putkien lukumäärä oli vielä ratkaisematta. Alusten uppoama jäi liian pieneksi suhteessa sinänsä oikein perustein valittuun tykistöön.

Toinen syy voi olla saksalaisten vaikutus. Heidän ensimmäisen samaan aikaan rakennetun panssarilaivan Deutchlandin panssarointia pidettiin kovin heikkona alusten tykistöön nähden. Saksalaisilla oli tosin syynsä heikkoon panssarointiin. Alukset oli suunniteltu kaapparitehtäviin ja niiden piti olla nopeampia, kuin niitä voimakkaammat alukset.

Yhtenä merkittävimpänä syynä 55 mm panssariin tyytymiseen olivat kuitenkin taloudelliset seikat. Vielä 1928, kun aseistuksen kaliiperiksi oli ehdolla 240 ja 260 mm, edellytettiin kylkipanssarin paksuudeksi 100 - 130 mm tai 75 – 100 mm. Telakkaratkaisun vuoksi oli karsittava kustannuksia ja laivanrakennustoimisto laski kustannukset 55 mm panssarin mukaan ja tämä tuli paperille jo telakan kanssa tehtyyn sopimukseen. Kylkipanssarin ohentamiseen oli jouduttu myös laivateknisistä syistä, mikäli haluttiin kunnioittaa alukselle asetettua syväystavoitetta 4,5 m ja uppoamaa 3 900 tonnia. Alukset kun mahtuivat juuri ja juuri näihin rajoihin kevennetyin panssarein.

Alusten syväyksen lisääminen 10 sentillä ja uppoaman lisääminen 4 000 tonniin olisi sallinut 45 mm panssarin lisäämisen kylkipanssariin kahden metrin korkeudelta. Silloin kriittisimmän paikan panssariksi olisi tullut 100 mm, joka olisi jo antanut suojaa hävittäjien tulta vastaan ja jonkin verran risteilijöitäkin vastaan. Toinen mahdollisuus olisi ollut pääkannen panssarin levittäminen koko aluksen mitalle, joka olisi estänyt kaukaa tulevien, kyljen yläosaan osuvien ammusten pääsyn räjähtämään vasta torpedolaipion pinnassa.

Ilman uppoaman lisäystä olisi alusten suojausta saatu parannettua kylkipanssarin toisenlaisella suunnittelulla. Nyt kylkipanssari oli koko 72 metrin mitaltaan 55 mm ja aluksen ollessa ”taistelusyväyksessä” se ulottui 1,5 metriä vesirajan alapuolelle. Aluksen kriittisimmät kohdat olivat ilman muuta ammus- ja hylsyvarastot, jotka veivät aluksen pituudesta n. 2 X 15m koko kylkipanssarin pituuden ollessa 72 metriä. Ammusvarastojen välissä ollut 40 metrin tila oli lähes kokonaan omistettu konehuoneille. Osuma konehuoneeseen olisi ehkä lamauttanut puolet, mutta ei välttämättä koko kulkukoneistoa, joten sillä kohdalla 55 mm panssari olisi hätäratkaisuna hyväksyttävissä. Sen sijaan ammusvarastojen kohta olisi ollut aiheellista suojata paremmin. Saattoihan nyt yksi hylsy- tai ammusvarastoon osunut neljän tuuman kranaatti johtaa koko aluksen tuhoon. Lisäpanssaria näille kohdille olisi saatu luopumalla vedenalaisesta panssarista ainakin osittain ja keventämällä panssarikannen yläpuolista kylkipanssaria.

HR

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com