Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Suomen panssarilaivat

Osa 1: Suunnitelmat ja rakentaminen      

Suomen laivasto itsenäisyyden alussa

Suomen itsenäistyttyä maahan jäi noin 30 Venäjän laivaston pienehköä sotalaivaa ja muuta alusta. Tärkeimpinä käyttökuntoisina voidaan mainita kuusi tykkivenettä, kymmenen torpedovenettä ja miinalaiva. Miinalaiva ja neljä tykkivenettä olivat uusia, mutta loput oli rakennettu 1800- luvun lopulla tai aivan 1900- luvun ensimmäisinä vuosina, eikä niiden kuntoa voinut pitää kovin hyvänä.

Alukset olivat seuraavat:

                                            uppoama       pituus            nopeus           aseistus          valmist.

                                            tonnia            metriä            solmua

Tykkiveneitä

Klas Horn, Matti Kurki          420                57                  19                  2 X 102         1892

Uusimaa, Hämeenmaa        400                52                  15                  2 X 102         1918

Karjala, Turunmaa              340                50                  15                  2 X 75           1918

Torpedoveneitä

S1 – S5                               240                58                  22                  2 X 75           1901

                                                                                                             1 TP  

S6                                       186                53                  22                  3 X 47           1901

                                                                                                             2 TP

C1 – C4                              150                45                  22                  2 X 47           1902

                                                                                                             2 TP

Miinalaiva

M1 (myöh. Louhi)                640                50                  12                  2 X 75           1918

                                                                                                             140 M

Lisäksi Suomeen jäi tykkivene Giljak, joka olisi aseistukseltaan ollut muita voimakkaampi, mutta joka jouduttiin erittäin huonon kuntonsa vuoksi romuttamaan varsin pian.

C- luokan torpedoveneistä kolme tuhoutui jäissä Koivistolla joulukuussa 1918 näiden ollessa avustamassa englantilaista laivasto-osastoa. Neljäs poistettiin käytöstä pian sen jälkeen. Tarton rauhansopimuksen mukaisesti Suomi joutui palauttamaan Neuvostoliitolle torpedoveneet S3, S4 ja S6. Laivastolle hankittiin samoihin aikoihin Italiasta kaksi moottoritorpedovenettä, joiden nimeksi tuli myöhemmin Sisu ja Hurja.

Näiden vaiheiden jälkeen Suomen laivastolla oli varsinaisiksi sotalaivoiksi katsottavia aluksia kuusi tykkivenettä, kolme S- luokan torpedovenettä, miinalaiva ja kaksi moottoritorpedovenettä. Tykkiveneistä Uusimaa ja Hämeenmaa olivat käyttökelpoisimpia, muiden merikelpoisuuden ollessa huono. S- luokan torpedoveneissä oli vain yksi torpedoputki ja niiden nopeus oli liian pieni, jotta niillä olisi ollut merkitystä torpedoveneinä, eikä italialaisiin moottoritorpedoveneisiinkään oltu tyytyväisiä. Lisäksi kalusto alkoi olla loppuun kulunutta I maailmansodan miinoitteiden raivaamisen jäljiltä. Tällaisella laivastolla ei ollut juurikaan sotilaallista arvoa lukuun ottamatta sen mahdollisuuksia miinoittaa rannikkovesiä. Niiden tärkein merkitys olikin tulevan laivaston miehistön koulutus sekä mahdollisuus pitää palveluksessa ja tulevan laivaston suunnittelussa mukana edes vähäinen meriupseerikanta.

Kuitenkin merenkulku oli Suomelle elintärkeää. Lisäksi olisi pystyttävä torjumaan mahdolliset maihinnousuyritykset.

Suomen meripuolustukseen itsenäisyyden alussa kuului myös ketju rannikkolinnakkeita. Linnakkeet oli kuitenkin rakennettu Venäjän vallan aikana keisarikunnan varautuessa Saksasta tulevaa uhkaa vastaan. Kun vielä Ahvenanmaan linnoitteet oli purettava, ulottui merkittävä rannikkolinnoitusketju vain Utöstä Helsingin edustalle.

Linnakeketjua voitiin täydentää miinoittamalla. Jonkinlaiseen miinasodankäyntiin oli mahdollisuuksia Miinalaiva M1:n myötä. M1 pystyi laskemaan yhdellä matkalla 140 miinaa. Lisäksi tykkiveneet Uusimaa ja Hämeenmaa kykenivät laskemaan ja raivaamaan miinoja. Laajempien miinakenttien laskuun ei kuitenkaan kapasiteetti riittänyt. Miinakenttiä olisi myös kyettävä suojaamaan ja estämään niiden raivaaminen vihollisen toimesta.

Oli siis selvää, että Suomen rannikkopuolustusta ja laivastoa oli kehitettävä.

Suomen laivaston aluksia 1930-luvun lopulla

Mikä on panssarilaiva?

Panssarilaivan määritelmä on erittäin vaikea. Eri maissa panssarilaivalla tarkoitetaan eri asioita. Saksassa rakennettiin panssarilaivoja samaan aikaan kuin Suomessa. Nämä panssarilaivat olivat kuitenkin aivan eri luokkaa ja suunniteltu eri tehtäviin, mitä suomalaiset. Ne luokiteltiin Saksassa myöhemmin risteilijöiksi ja englantilaiset antoivat niille hieman halveksivankin nimen taskutaistelulaiva. Suomen panssarilaivoja kuvaa hyvin niistä englanninkielessä käytetty nimitys coastal defence ship, rannikkopuolustuslaiva. Suomen panssarilaivojen esikuvana monessa suhteessa olivatkin pohjoismaissa, lähinnä Ruotsissa 1900 -luvun alkuvuosina rakennetut panssarilaivat. Hitaina ja leveinä ne olivat paljon lähempänä jo vanhentuneita monitoreja, kuin saksalaisia panssarilaivoja. Mutta vaatimuksetkin olivat erilaiset. Suomen laivat toimivat rannikon puolustuksessa ja saksalaiset kaapparitehtävissä valtamerillä.

Maailmansodan opetuksia

Ensimmäisessä maailmansodassa oli nähty laivatekniikan, aseistuksen ja tulenjohdon kehityksen tuoma muutos merisodankäynnissä. Aiemmin laivojen ampumaetäisyydet olivat lyhyitä, vain muutamia kilometrejä, mutta nyt ne pitenivät jopa kymmeniin kilometreihin. Se tarkoitti, että kun aiemmin tyydyttävän osumatodennäköisyyden saamiseksi oli riittänyt yksi tai kaksi putkea, tarvittiin nyt useampia. Toinen muutos oli ammusten lentoradassa. Pidemmiltä etäisyyksillä ammuttuina kranaatit tulivat kohteeseen jyrkemmässä kulmassa, mikä asetti uudet vaatimukset alusten kansien panssaroinnille.

Laivasto-ohjelmia

Pitkin 1920 lukua tehtiin erilaisia suunnitelmia ja annettiin mietintöjä tilanteen parantamiseksi. Ensimmäinen laivasto-ohjelma syntyi niinkin varhain, kuin keväällä 1919. Ohjelman laati omasta aloitteestaan laivaston tuolloinen vt. komentaja kommodori Hjalmar von Bonsdorff. Bonsdorff käytti perusteinaan tarvitun laivaston koolle vertailua Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Hollannin sota- ja kauppalaivastosta, rantaviivan pituudesta, asukasluvusta jne. Ehdotuksen mukaan Suomen laivaston pitäisi olla kokonaisuppoamaltaan n. 32 000 tonnia ja koostua mm. neljästä kuudella 305 mm tykillä aseistetusta rannikkomonitorista, neljästä viidellä 130mm tykillä aseistetusta tiedustelu- ja kuudesta 100mm tykeillä aseistetusta vartioristeilijästä, 45 torpedoveneestä ja neljästä sukellusveneestä.

Bonsdorffin ohjelma oli epärealistinen taloudellisten vaikutuksiensa vuoksi. Lisäksi Bonsdorffin hahmottelemat rannikkomonitorit olisivat olleet lähinnä tykkiproomuja, sillä hahmoteltuun 3500 tonnin uppoamaan ei olisi saatu tykkien lisäksi juuri mitään. Sen sijaan ajatukset tiedusteluristeilijöistä olivat ajan tasalla kun tarkastellaan hävittäjien kehitystä. Ohjelman strategiset näkemykset olivat yllättävänkin realistisia. Siinä missä monet suomalaiset sotilasjohtajat vielä haaveilivat Pietarin valtaamisesta, Bonsdorff varautui siihen, että rintama voitaisiin joutua vetämään Saimaan alueelle suunnittelemalla sinne sijoitettavaksi mörssärilaivoja.

Ensimmäinen virallinen laivastokysymyksiä pohtiva komitea kommodori Gustaf von Schoultzin komitea, joka syntyi keväällä 1920. Komitealla oli evästyksenään yleisesikunnan meripuolustukselle asettamat vaatimukset. Niiden mukaan laivaston olisi sodan syttyessä Venäjän kanssa estettävä maihinnousut Suomenlahdella ja Laatokalla. Kuuman Ahvenanmaan kysymyksen vuoksi varauduttiin myös sotaan Ruotsia vastaan. Tällöin Suomen laivaston olisi estettävä Ruotsin laivaston pääsy Pohjanlahdelle. Vaatimus, joka edellytti offensiivista avomeritoimintaa.

Schoultzin komitea esitti laivastolle hankittavaksi mm. neljä torpedohävittäjää, kahdeksan torpedovenettä, 30 pientä torpedomoottorivenettä, neljä sukellusvenettä, kuusi rannikko- ja kuusi järvitykkivenettä. Torpedohävittäjät oli tarkoitus aseistaa viidellä 120 mm tykillä ja 2-3 torpedoputkella. Ohjelma olikin hyvin torpedovoittoinen, sisältyihän siihen yhteensä 124 torpedoputkea tai – heitintä. Rannikko- ja järvitykkiveneet olisi aseistettu kahdella 152 mm tykillä. Ohjelma oli realistisempi rakennuskustannusten suhteen. Säästöjä oli tosin jouduttu hankkimaan tinkimällä laivastolle asetetuista tavoitteista tai jättämällä niitä koskevia kysymyksiä avoimeksi.

Schoultzin komitean ehdotuksen puutteeksi katsottiin raskaan tykistön puuttuminen. Rannikkopuolustuksen vt. päällikkö kenraali Kivekäs antoi komentajakapteeni Mikael Golovinille tehtäväksi korjata esityksen puutteet. Golovin tekikin asiasta oma esityksensä, joka sai heti huonon vastaanoton. Sitä tarkastamaan Kivekäs asetti työryhmän, johon kuului aiemman Schoultzin työryhmän jäsenet sekä Golovin itse. Tämän työryhmän 25.2.1921 antama esitys oli ensimmäinen, jossa esiintyi panssarilaivan käsite, tosin vielä panssaritykkiveneenä, jonka aseistuksena olisi ollut 1-2 234 mm ja yksi 150 mm tykkiä. Ehdotus merkitsi myös käännettä tykistön ja torpedoaseen kilpailussa nimenomaan tykistön eduksi.

Ehdotus ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin, sillä nyt alettiin odotella 17.3.1921 asetetun suuren rannikkopuolustuskomitean tuloksia. Tämä johtajansa kenraali Oscar Enckellin mukaan Enckellin komiteaksi nimetty komitea sai työnsä päätökseen 28.10.1922. Komitea keskitti ehdotuksensa kahdeksi ohjelmaksi, joista toinen käsitteli rannikkolinnoitusten järjestelyjä ja toinen laivaston hankkimista. Laivaston osuus oli myös jaettu kahdeksi ehdotukseksi, joista ensimmäinen käsitti koko sen laivaston, joka oli perusteltavissa sotilaalliselta kannalta. Toinen ehdotus oli supistettu ja käsitti laivaston, jonka hankkiminen oli komitean mielestä taloudellisesti mahdollista. Suomen hallitukselle supistukset eivät riittäneet ja Enckell sai määräyksen etsiä lisää supistuksia. Enckellin kolmas ehdotus käsitti enää kolme panssaroitua tykkivenettä, joiden aseistukseen kuuluisi kaksi 210 mm ja kolme 120 mm tykkiä sekä kevyempää aseistusta. Lisäksi esitykseen kuului mm. 2 hävittäjää, 38 moottoritorpedovenettä, 3 suurta ja 4 pientä sukellusvenettä, sekä yhden venäläisten Hankoon vuonna 1918 upottaman sukellusveneen korjauksen.

Tätäkään esitystä ei koskaan hyväksytty, mutta sen hahmottelevat panssaroidut tykkiveneet jäivät pohjaksi panssarilaivoja suunniteltaessa. Esitys sai myös poliittista tukea ja oli pohjana Kyösti Kallion hallituksen valmistellessa tammikuussa 1924 laivastokysymystä koskevaa esitystä, mutta hallituksen ero keskeytti toimet. Kallion hallitusta seurannut A. K. Cajanderin hallitus teki vielä samana vuonna hieman supistetun ehdotuksen, mutta se raukesi eduskunnan hajottamiseen vuoksi. Sitä seurannut Lauri Ingmannin hallituksen esitys olikin sitten jo paljon supistetumpi. 7.2.1925 annetun esityksen mukaan olisi hankittava 2 panssaritykkivenettä, 4 sukellusvenettä, 4 moottoritorpedovenettä ja koululaiva, joka putosi pois valiokuntakäsittelyssä. Vasemmistoryhmät vastustivat esitystä ja vaikka niiden äänet eivät riittäneet sen kaatamiseen, ne saivat valtiopäiväjärjestyksen määrävähemmistöpykälän avulla lain lepäämään yli seuraavien vaalien.

Laivastolaki

Laivaston rakentaminen sai uutta kannatusta erityisesti kansan keskuudessa, kun vanha torpedovene S2 upposi myrskyssä Porin edustalla 4.10.1925 vieden mukanaan koko 53 hengen miehistön. Laki laivastosta tuli uudelleen esille kuitenkin vasta uusien vaalien jälkeen elokuussa 1927. Laki laivaston perustamisesta rannikkopuolustusta varten annettiin 22.12.1927 ja sen mukaan hankittaisiin kaksi noin 3 800 tonnin panssaroitua tykkivenettä, kolme noin 400 tonnin sukellusvenettä, yksi 100 tonnin sukellusvene ja neljä noin 15 tonnin moottoritorpedovenettä.

Lakiesityksen jääminen lepäämään vuonna 1925 merkitsi näennäisesti kahden vuoden viivästystä hankintoihin. Todellisuudessa tilanne ei kuitenkaan ollut niin synkkä, sillä hallitus pani sillä välin erillisenä asiana vireille määrärahaesityksen sukellusveneitä varten. Ensimmäinen tilaus voitiinkin tehdä jo syyskuussa 1926. Panssarilaivojen osalta viivästys saattoi olla onneksi, sillä se antoi aikaa pohtia monia Enckellin komitean liian hätäisesti tekemiä ratkaisuja. Samalla laivanrakennuksessa edistyttiin tuona aikana huimaa vauhtia esimerkiksi diesel- ja radiotekniikassa, tulenjohtojärjestelmissä ja ilmatorjunnassa.

Puolustusrevisionin ja ministeriön suunnitelmat

Laivastokysymystä käsitteli myös vuonna 1923 asetettu puolustusrevisioni eli ns. Hornborgin komitea. Revisioni oli parlamentaarinen komitea, johon kuului sotilasjäsenien lisäksi poliittisia ryhmittymiä edustavia siviilihenkilöitä. Komiteassa ei ollut jäseninä meriupseereita, eikä laivasto ollut siinä muutenkaan edustettuna.  Se kuitenkin kuuli runsaasti alan asiantuntijoita. Komitea sai mietintönsä valmiiksi laivaston osalta huhtikuussa 1926.

Komitea oli hyvinkin ajan tasalla vaatimuksessaan, että rakennettavien laivojen pääaseistuksen kaikkien tykkien piti pystyä ampumaan suoran sivulle samaan maaliin. Tuohon aikaan useissa laivoissa myös pääaseistus oli jaettu aluksen molemmille sivuille. Komitea ei kuitenkaan välittänyt 1. maailmasodan opetuksista vaan katsoi, että olisi varauduttava ensisijaisesti hyvin lyhyisiin, 2-9 kilometrin ampumaetäisyyksiin. Revisioni piti alusten uppouman ylärajana 3 000 tonnia ja aseistuksena kahta 210 mm tykkiä, mutta oli myöhemmin valmis hyväksymään kolmannen tykin ja uppoaman nousun 3 500 tonniin.

Laivasto-ohjelmien alukset oli hahmoteltu lähinnä sotilaallisin perustein, eikä niissä oltu juurikaan paneuduttu laivojen rakennusteknisiin kysymyksiin. Rakennustekniset kysymykset tulivat kuvaan mukaan talvella 1924, kun puolustusministeriö ryhtyi hankkimaan telakoilta tarjouksia laivojen rakentamisesta. Tavoitteena oli saada kuva alusten kustannuksista, sillä odotettiin laivastokysymyksen tulevan käsittelyyn eduskunnassa. Tarjouksia pyydettiin lähinnä Enckellin komitean ehdottamista aluksista, mikä panssaroitujen tykkiveneiden osalta merkitsi 2 500 tonnin uppoamaa ja kahta 210 mm tykkiä. Telakat saivat kuitenkin tehdä myös omia ehdotuksia.

Tarjouksia tulikin niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Telakoita Ruotsista, Tanskasta, Italiasta ja Saksasta osallistui kilpailuun. Osassa telakoiden ehdotuksia ilmenee, että aluksen suunniteltu koko ja aseistus eivät sopineet täyttämään niitä vaatimuksia, jotka sodan opetukset asettivat. 210 mm oli liian suuri tykki, jotta niitä olisi voitu asentaa 2 500 tonnin laivaan kahta enempää.

Mukaan tuli myös nimettömäksi jättäytynyt saksalainen telakka ja hollantilainen suunnittelutoimisto Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw (IvS), joka oli saksalaisten AG Vulcan - telakkayhtiön ja Krupp - konsernin peiteyhtiö. Näistä IvS:n tarjous oli merkittävä siinä suhteessa, että siinä oli aluksen kulkukoneistona dieselsähköinen järjestelmä. IvS oli myös Suomen sukellusveneiden suunnittelija. Mukana oli myös turkulaisen Crichton - Vulcanin tarjous 3900 tonnin aluksesta järeällä tykistöllä.

Alus hahmottuu

Puolustusrevisionin annettua loppulausuntonsa jäi lopullinen ratkaisu puolustusministeriölle. Puolustusministeriö oli perustanut epävirallisen työryhmän, ”Panssarilaivakomitean” miettimään lopullisia teknisiä ratkaisuja. Puolustusrevisionilla ja puolustusministeriöllä oli pitkään jatkunut erimielisyys alusten aseistuksesta ja uppoamasta. Ministeriö ei pitänytkään puolustusrevisionin aikaansaannoksia sitovana, vaan jatkoi omalla linjallaan. Suunnitelmissa oli pääaseistuksen tykkien lukumääräksi vakiintumassa neljä ja kaliiperin vaihtoehdot olivat 240mm ja 260mm.

Kun laivastolaki hyväksyttiin eduskunnassa 30.9.1927, pystyi ministeriö jo viikon kuluttua esittämään yleisesikunnalle kaksi vaihtoehtoa aseistukseksi ja panssaroinniksi edellä mainittujen kaliiperien pohjalta. Vaihtoehdoissa suurempien tykkien painoa kompensoitiin panssarin vahvuuksia pienentämällä. Muu aseistus oli molemmissa versioissa sama 8 X 120 mm ja 8 X 20 mm.

Lain panssarilaivoja koskevaa noin 3800 tonnin uppoumarajaa tulkittiin heti siten, että se oli 3900 tonnia. Laivojen kustannukseksi arvioitiin vähän yli 100 000 000 mk kappale. Todelliset kustannukset osoittautuivat myöhemmin hiukan arviota suuremmiksi, sillä niiden laskettiin olleen 209 000 000 mk/laiva.

Yleisesikunta kuuli vaihtoehdoista myös rannikkopuolustuksen esikuntaa. Se ehdotti tykkien kaliiperiksi 254mm, sillä Suomella oli jo runsaasti sen kaliiperin rannikkotykistöä, joten laivasto ja rannikkotykistö voisivat käyttää samoja ampumatarvikkeita. Tämä ehdotus hyväksyttiin. Panssarilaivojen muoto alkoikin hahmottua. Uppoama oli 3 900 tonnia, pituus 93 metriä ja koneisto dieselsähköinen.

Rakentaminen alkaa

Vuoden 1928 lopulla puolustusministeriö joutui ratkaisemaan, rakennetaanko alukset kotimaassa vai ulkomailla. Kotimainen, Crichton - Vulcanin tarjous oli hiukan kalliimpi, kuin halvin ulkomaalainen, eivätkä rahat olisi riittäneet kummankaan hyväksymiseen. Ministeriö päätti antaa tilauksen Crichton - Vulcanille ja rahoitus ratkaistiin tekemällä ohjelmaan eräitä muutoksia. Niistä tärkeimmät olivat Boforsin 120 mm tykkien korvaaminen laivaston varastossa olleilla jäänmurtajia varten hankituilla, sekä kylkipanssarin ohentaminen suunnitellusta 75-125mm panssarista 55mm panssariin.

Rakennussopimuksen mukaan telakan tehtävänä olisi vain alusten runkojen rakentaminen ja tavanomainen sisustus esim. majoitustilojen osalta. Kulkukoneiston aseistuksen ja monet muut laitteet hankki ministeriö ja telakka vastasi vain niiden asennuksista. Valtio hankki myös panssarilevyt. Alla muutama hankkija:

Järeä ja keskiraskas tykistö                                            AB Bofors, Ruotsi

Panssarit                                                                         AB Bofors, Ruotsi

Kevyt tykistö                                                                   Vickers-Armstrong Ltd, Englanti

Tulenjohtolaitteet                                                           N.V. Hazemeyer, Hollanti

Dieselmoottorit                                                               Fried. Krupp Germ. Werft AG, Saksa

Generaattorit ja potkurimoottorit                                    Brown Boveri & C:ie, Sveitsi

Pronssipotkurit (Väinämöinen)                                        Fr. Christiansen, Hampuri

Teräspotkurit (Ilmarinen)                                                Taalintehdas

Hollantilainen IvS tarkasti ja hyväksyi alusten piirustukset ja yhtiön sanotaankin monesti vastanneen alusten suunnittelusta. Rakentaminen asetti telakan johdolle suuria haasteita, sillä eri komponentit oli laitettava paikoilleen ennalta suunnitellussa tarkassa järjestyksessä. Osa esineistä, oli lisäksi niin raskaita, ettei sellaisia oltu aiemmin telakalla käsitelty.

HR

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com