Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                           Kivääri m.28 - 30

 

-  Suunnitteluvuosi  1929 - 1933

 -  Aseen rakenne:  Uusittu m.28:sta.  Tähtäimet uusittu.  Etusiderenkaan kiinnitys vahvennettu tukin sisään sijoitetuilla metalliliuskoilla

 -  Valmistettu vuosina 1933 - 1940  n.40 000 asetta 

 -  Sarjanumerot n.33 000 - n.72 000.  Kaupallinen malli numerot 100.000 - 101.500

 -  Piipun päällä leimat S tai Sk.Y.  sarjanumero ja valmistusvuosi

 -  Vuodesta 1938 aseessa yleisesti kotimainen sormiliitoksella varustettu koivutukki.  Suojeluskunnan tilaamissa tukeissa S-leima ja sen alapuolella vuosiluvun kaksi viimeistä numeroa

Pystykorvan m.28 puutteena oli venäläisen takatähtäimen m.1910 hento rakenne ja ylimalkainen korkeussäätö.  Jos kivääri haluttiin ampumaradalla kohdistaa tarkasti kymppiin vieväksi, oli aseteltava tähtäinrungon portaiden ja asettimen väliin peltisuikaleita, paperinpalasia ym. tilapäismateriaalia, joka helposti putosi pois eikä soveltunut luonteeltaan sotilaallisiin ammuntoihin.  Peruskorjauksen voi tehdä vaihtamalla jyvän korkeampaan tai matalampaan  (tai viilaamalla jyvää, mikä oli kiellettyä).  Se ei kuitenkaan poistanut hetkellistä, esim. valaistuksesta johtuvaa säädön tarvetta.

Tähtäinkysymyksen ollessa jatkuvasti esillä asetarkastaja Onni Harald (Harry) Mansner Suojeluskuntain yliesikunnan taisteluvälineosastolta suunnitteli syksyllä 1931 uuden takatähtäimen, jossa kokonaan luovuttiin kiväärin m.91 tähtäimen osista.  Valmistustekniikan kannalta hän piti keskeisenä sitä, ettei piipun kylkeen enää tehty lohenpyrstökoroketta vaan uuden takatähtäimen runko muodostui putkesta, joka tinattiin piippuun kiinni ja varmistettiin paikalleen rungon takaosassa olevalla pienellä poikittaisella ruuvilla.  Rungon takapäähän hän suunnitteli tukevat korvakkeet suojaamaan hahlolevyä ja tähtäintankoa iskuilta.  Rungosta tuli näin hieman massiivinen, mutta suoraviivaisena siedettävä kustannuksiltaan, joita oli alentamassa korokkeeton piippu.

Mansnerin takatähtäin on sikäli ovelasti suunniteltu, että rungon liukupinta ja tähtäintanko ovat suorat, mikä merkitsi valmistusteknisesti selvää etua.  Luodin lentoradan muoto huomioitiin progressiivisen eli tihenevän matka-asteikon avulla, jollainen oli yhtä helppo leimata tähtäintankoon kuin tasavälinenkin.  Säädettävyys parani merkitsevästi siten, että tähtäintangon vasempaan reunaan jyrsittiin tiheä hienösäätöuritus.  Tällöin päästiin siihen tavoitteeseen, että yhden pykälän siirto vastasi 300 m matkalla n.5 cm suuruista osumapisteen muutosta edellyttäen, että asetin oli jokseenkin oikealla etäisyydellä elikä siis jyvän korkeus sopiva.

Tähtäimeen ei kuulunut minkäänlaisia hienosäätöruuveja tai -vipuja.  Mansner ja hänen kolleegansa pitivätkin eräänä keskeisenä vaatimuksena "asettelumahdollisuutta känsäkourille".  Siten esim. amerikkalaisen Springfield-kiväärin takatähtäin herkkine ja hienoine säätöruuveineen katsottiin täysin hylättäväksi.  Koska Mansner piti tärkeänä vapaata ja tasaista näköalaa tähtäimen yli, hän ei hyväksynyt jo melko lyhyillä ampumaetäisyyksillä pystyyn nostettavaa tähtäintankoa, jollainen oli mm. Springfieldissä ja japanilaisissa kiväärimalleissa.

Uudella takatähtäimellä varustettu kivääri sai nimekseen m.28 - 30.  Ensimmäiset kiväärit mallia 28 - 30 jaettiin suojeluskuntapiireille huhtikuun lopulla 1933.  Alkusarjan pienin numero oli 33 017, joka lähetettiin Jyväskylän suojeluskuntapiirille 10.5.1933.  Numerosarja oli suoraa jatkoa kiväärille m.28.  Uudet takatähtäimet numeroitiin erikseen siten, että rungon oikeaan kylkeen lyötiin tehtaan merkin viereen juokseva numero 1:stä alkaen.  Tästä numeroinnista luovuttiin 1935.

Vuoden 1934 puolivälistä alkaen etutähtäimen vasemman puoleisen säätöruuvin kannan ympärille jalustaan lyötiin kahdeksan pistettä: yksi pisteen väli vastasi 300 m ampumaetäisyydeltä 5 cm taulussa.  Jyvä valmistettiin entisen muotoisena eli tolppajyvänä.  Sitä oli saatavissa kolmea leveyttä: 2, 2,5 ja 3 mm.

Säätöruuvit valmistettiin aluksi krominikkeliteräksestä, mutta maaliskuusta 1934 lähtien hiiliteräksestä ja pintakarkaistiin 0,2 - 0,3 mm syvyyteen.  Näin päästiin helpompaan työstöön.

Takatähtäimen tarkan korkeussäädön uskottiin vähentävän laajalti levinnyttä tapaa viilailla jyviä.  Tämä ei käynyt ja siten Yliesikunta huhtikuussa 1934 määräsi Sakon lyömään jokaisen jyvän yläpintaan jyvän korkeutta osoittavan luvun.  Esim. 82 tarkoitti 8,2 mm.  Kivääriä tehtaalla kohdistettaessa sama luku meistettiin myös piippuun jyvälaitteen taakse.  Jo alusta


























Jyvän korkeusmerkinnät

alkaen oli uusimallisen jyvälaitteen etureunaan lyöty tehtaalla kohdistusta osoittava merkkiviiva.

Kiväärin m.28 - 30 piiput valmistettiin alusta lähtien Sakolla.  Ensiksi käytettiin ruotsalaista Fagerstan terästä, sitten hyväksyttiin Yliesikunnan ja Sakon 24 - 27.4.1933 yhteisesti tekemien lujuuskokeiden jälkeen kotimainen Lokomon piipputeräs hieman alkuperäistä kovemmaksi päästettynä.  Koska Lokomolla esiintyi toimitusvaikeuksia vielä kesällä 1934, Yliesikunta antoi Sakolle luvan käyttää tilapäisesti ruotsalaista Boforsin terästä.

Samaan aikaan kun jyvälaite uusittiin, otettiin käytäntöön kaksi pikkumuutosta: alumiiniholkki piipun sovittamiseksi etutukkiin ja joustava puhdistuspuikon mutteri.

Alumiiniholkin avulla oli tarkoitus aikaansaada puoliväljä piipun sovitus.  Holkin välys määrättiin siten, että sen tuli liikkua kartiomaisen piipun ympärillä yläsiderenkaan asennuskohdasta lukien taaksepäin 2,5 cm.  Esikuvana oli sveitsiläinen sotilaskivääri.  Holkin ja piipun väliin meni harjoituksissa usein hiekkaa ja hyvin yleistä oli myös etutukin kieroutuminen kosteuden vaikutuksesta.  Näin etutukki pääsi painamaan piippua.  Sovitustapa aiheutti siten hankaluuksia rata-ampujille.  Kun valtion aseet sinetöitiin etutukista lyijykkeen ja nuoran avulla ja sinetin sai purkaa vain aluepäällikkö tai asemestari, tuotti varsinkin tukin kieroutuminen monen mielestä turhaa vaivaa.  Sovitustapaa käytettiin silti mallin 28 - 30 valmistuksen loppuun saakka.

Puhdistuspuikoilla oli taipumus katkeilla kierreosastaan.  Sen estämiseksi otettiin vuoden 1933 lopulla käyttöön joustava mutteri.  Se koostui peltikotelosta, jonka sisällä oli jousikuormitteinen mutteri.  Koteloa piti paikallaan kolossa peltikieleke.  Tukkipuuhun porattiin mutterin kohdalle 3,5 mm reikä altapäin.

Helmikuussa 1934 suoritettiin Yliesikunnan toimesta Sakolla kokeita syöttökoteloiden häiriöiden korjaamiseksi.  Silloin keksittiin puristaa syöttökotelon kumpaankin seinämään mutka eli kuhmu estämään patruunoiden sukellushäiriöitä.  Mutkien tarkoitus oli myös patruunasiteestä ladattaessa ohjata patruunat hylsyn olkapäästä painaen kukin vuorollaan taaksepäin, jotta niiden kannat asettuisivat oikeaan järjestykseen.  Keksinnön patentoi Harry Mansner.  Myöhemmin on esitetty väitteitä, että idean olisi ensimmäisenä esittänyt mainittujen kokeiden aikana Sakon työnjohtaja Uuno Itkonen.

"Kuhmun" etuna oli halpuus: tarvittiin vain kevyt puristin, sopivat puristustyökalut sekä jigi, johon syöttökotelo kiinnitettiin, mutta ei mitään lisäosia itse syöttökoteloon.

Erikoisesti urheiluampujille tärkeä liipasinlaite sai lopullisen muotonsa myös helmikuussa 1934.  Etuveto- ja loppuvetokorokkeina käytettiin kahta liipaisimen sisään asennettua karkaistua hopeaterästappia ja etuvetojousena liipaisimen akseliin sovitettua kierrejousta. ("hakaneulajousta").  Laukaisuvastus säädettiin 2,5 - 3,0 kg:aan, sekä vuodesta 1935 lähtien 2,1 - 2,6 kg:aan.

Samalla annettiin uusi piipun leimaamista koskeva määräys, joka pysyi voimassa loppuun saakka.  Sako ja Sk.Y:n leimat tulivat nyt patruunapesän yläpintaan, samoin kiväärin numero, joka jatkui samana sarjana vuodesta 1928.  Painekoeammunnan merkki (nyt 36 S 00) säilyi vasemmassa kyljessä ja S-numeroinnille varattiin paikka patruunapesän oikeasta kyljestä.  Kustannusten tasaamiseksi poistettiin piipun alapinnasta vuotuinen juokseva numero. 

 

Alkuperäinen sinetti 
alasiderenkaassa

Koska yhä tapahtui silloin tällöin yläsiderenkaan irtoamisia ammuttaessa pistin kiinnitettynä, ryhdyttiin suunnittelemaan renkaan kiinnityksen vahvistamista.  Asiaa joudutti myös Puolustusministeriön taisteluvälineosastolta kantautunut tieto vastaavista, mutta yleisimmistä ongelmista kiväärissä m.91 / 27.  Lopulliseksi ratkaisuksi tuli rakenne, jossa etutukin kärkeen sahattiin kaksi rinnakkaista uraa.  Niihin liimattiin paksulla selluloosalakalla 1 mm vahvuiset teräsliuskat.  Yläsiderenkaan kiinnitysruuvi kulki niiden läpi.  Etutukin läpi asennettiin n. 4 cm päähän siderenkaan takareunasta 4 mm vahvuinen pultti, joka lävisti liuskojen takapään.  Vuonna 1938 Teknillisen korkeakoulun aineenkoetuslaboratoriossa suoritetussa vetokokeessa yläsiderengas pysyi liikahtamatta paikallaan 875 kg:n vetokuormituksessa, jossa salpa pistimen kahvassa murtui.  Samassa kokeessa japanilaisen kiväärin yläsiderengas kesti vetoa 450 kg ja saksalaisen jalkaväenkiväärin 465 kg.  Yläsiderenkaan ankkuroinnin piirsi Onni Paronen ja se otettiin valmistukseen huhtikuussa 1936.

Samalla määrättiin tehtäväksi kaksi muutosta takatähtäimeen:

-  tähtäintangon oikealta sivulta poistettiin tarpeettomina perusmatkan ja 200 metrin urat

-  rungon takaosan suojakorvakkeiden sisäreunoihin tehtiin viisteet, jotta tähtäintanko varmuudella asettuisi korvakkeiden väliin. 

Kiväärin m.91 / 27 parantamista ja uutta yleiskivääriä suunniteltaessa Puolustusministeriön edustajat esittivät useaan otteeseen väitteitä, ettei m. 28 - 30 täyttänyt sotilaskiväärille asetettavia vaatimuksia mm. yläsiderenkaan kiinnityksen osalta.  Jotta aseen kelvollisuudesta saataisiin mahdollisimman objektiivinen kuva, Yliesikunta määräsi, että Sakolla 1.3.1938 lukien valmistuviin kivääreihin tehdään seuraavat merkinnät:

 -  syöttökotelon kylkeen kirjaimet HV = häiriövapaaksi korjattu eli lovettu

 -  asettimen alapintaan kaksi vinoristiä

 -  tähtäimen jalustan liukupintojen päihin sähkökynällä poltetut ympyrät

Ristien ja ympyröiden avulla pyrittiin estämään viilailu.  Alasiderenkaan kiinnitysruuvin kanta varustettiin valssatusta messinkilevystä tehdyllä sinetillä, jossa oli S-leima.  Sinettiä ei voinut avata murtamatta.  Kiväärit valmistettiin näin merkittyinä syksyyn 1939 saakka.

Tähtäimeen sähkökynällä poltetut ristit ja ympyrät

Nämä kiväärit asetettiin tarkkaan seurantaan:  vian sattuessa kivääriä ei saanut purkaa suojeluskunnassa vaan se oli lähetettävä selvityksin varustettuna Sakolle, missä se tarkastettiin ja korjattiin Yliesikunnan tarkastajien valvonnassa.  Jos suojeluskuntalainen oli purkanut kiväärin, se tuli ottaa häneltä pois ja lähettää kuulustelupöytäkirjoineen virkateitse piiriesikunnan kautta Sakolle, jolloin selvitettiin kysymys mahdollisesta vahingon korvaamisesta.

Kivääreissä ilmeni vähän vikoja.  Suojeluskuntain Yliesikunta sai tästäkin tukea pyrkimyksilleen ajaa m.28 - 30 kivääriä lävitse koko puolustusvoimain yleiskivääriksi.

Koska jatkamiskelpoistenkin kiväärintukkien saanti heikkeni eräistä ulkomaisista hankinnoista huolimatta, myös tukkien peräosia jouduttiin valmistamaan kotimaassa.  Sako hankki vuoden 1937 kuluessa tarvittavat kopiosorvit ja jyrsimet.  Ensimmäinen 2400 kpl:n erä tukin peräosia tilattiin Sakolta 10.4.1937.  Perien oli määrä valmistua vuoden 1937 loppuun mennessä.  Työ viivästyi kuitenkin lähes vuodella.  Samana keväänä Yliesikunta tilasi Sakolta myös tarvittavat etutukit ja niiden sovitustyön periin.  Raaka-aineena käytettiin etutukeissa suorasyistä koivua ja syiden tuli olla tarkalleen piipun suuntaiset.  Periin käytettävän puun tuli olla kaulan kohdalta suoraa ja syiden kaulan suuntaiset.  Näin pyrittiin teknisesti laadukkaisiin tukkeihin.  Ensimmäinen periin tarkoitettu puutavaraerä Tyrväältä sisälsi melko runsaasti loimukoivua, samoin Metsähallitukselta vuodesta 1938 hankitut erät.

Tukkipuu höyrytettiin ja kuivattiin muodonmuutosten välttämiseksi.  Pintakäsittely tehtiin samalla tavalla kuin vanhoille tukeille, joita yhä käytettiin.  Uusiin priimatukkeihin painettiin lavan oikealle puolelle suurikokoinen polttoleima:  S-kilpi ja vuosiluvun kaksi viimeistä numeroa.

Kivääristä tuli hyvän pintakäsittelyn ansiosta kaunis ja jos siihen sattui vielä kauniskuvioinen loimukoivutukki, jopa loistelias.  Komeaa kivääriä moni himoitsi.  Kiinnostus yksityisvarakiväärien hankkimiseen kasvoi.

Kivääri malli 28 - 30 täytti lopullisessa muodossaan vuodesta 1936 varsin korkeat tekniset, taktiset ja esteettiset vaatimukset.  Esteettistä puolta voidaan perustellusti väheksyä, mutta ei voida kokonaan kieltää sotilasaseeltakaan sitä osin lapsenmielistä perusvaatimusta, että aseen tulee olla myös tyylikäs ja luottamusta herättävän näköinen.

Helsingissä kesällä 1937 järjestetyt ammunnan maailmanmestaruuskilpailut kuuluvat "ensimmäisen tasavallan" merkkitapahtumiin.  Malmin ampumaradat rakennettiin juuri tätä suurkilpailua varten, valittiin ja koulutettiin tehtäviinsä laaja ja kielitaitoinen toimitsijakunta, organisoitiin perusteellisesti kilpailijoiden majoitus, huolto ja liikkuminen.  Puolustuslaitoksella, suojeluskuntajärjestöllä ja Lotta Svärd-järjestöllä oli keskeinen osuus järjestelytehtävissä.  Kilpailutoimikunnan puheenjohtajana toimi sotaväen päällikkö, kenr. luutn. Hugo Österman ja pääsihteerinä luutn. S.O. Lindgren.

Silloisten sääntöjen mukaan ammuttiin vapaa- ja pienoiskiväärin lisäksi sotilaskiväärillä, jona käytettiin isäntämaan normaalia kivääriä eikä siis vain radalle suunniteltua "koekivääriä", joilla esim. pohjoismaiset pääkaupunkiottelut oli käyty.

Suomalaiseksi sotilaskivääriksi valittiin pystykorva m.28 - 30.  Suojeluskunnille Sakolla valmistettavista kivääreistä valittiin n. 500 kpl:n erä kilpailuja varten.  Valintaa ei silti tehty kovin "hiuksia halkoen", koska MM-kivääreitä oli useita kymmeniäkin peräkkäisiä numeroita ja normaalijakeluun meneviä taas välissä monia peräkkäisiä.

MM-kiväärit sijoittuivat vakionumerosarjassa välille

48 791 - 49 467.  Kilpailujen jälkeen aseiden patruunapesän kylkeen lyötiin leima MM.

Kilpailuihin ja harjoituksiin jaettiin Valtion patruunatehtaan tarkkuuspatruunaa luodilla D 46.  Myös Sakon lataamaa patruunaa luodilla 108 A oli kilpailujen aikana käytettävissä.  Kivääreitä ja patruunoita lähetettiin jokaiseen osanottajamaahan tutustumista varten jo ennakolta.

Kivääristä m.28 - 30 pyydettiin myös eri mailta asiantuntijalausunnot, minkä taustana oli osaltaan Puolustusministeriön ja Yliesikunnan välinen kilpailu armeijan kiväärimalliasiassa.  Suojeluskunnan uusi pystykorva sai mairittelevat lausunnot.  Jos liika diplomaattinen pintasokeri pyyhitään pois, jää jäljelle selvä näkemys siitä, että Suomessa oli onnistuttu kehittämään vanhasta venäläisestä kivääristä asiallinen ja kenttäkelpoinen ase, joka soveltui varsin hyvin myös urheiluammuntaan silloisten sääntöjen puitteissa.  Siten esim. tähtäimen vankka rakenne ja hyvä säädettävyys todettiin onnistuneiksi, erikoisesti jyvän säätölaitetta pidettiin yksinkertaisena ja tarkkana.  Suojeluskuntain yliesikunta sai salkkuunsa tukevia argumentteja esitettäväksi Puolustusministeriön taisteluvälineosastolle.

Yliesikunta päätti jakaa MM-kilpailuissa käytetyt kiväärit ampumatoiminnassa ansioituneille suojeluskuntalaisille yksityisvarakiväärin oikeuksin, toisin sanoen mies sai pitää kyseistä kivääriä hallussaan niin kauan kuin hän kuului suojeluskuntajärjestöön.

Kilpailujen jälkeen kiväärien tukkeihin kiinnitettiin hopean värinen rintamerkki, joka esittää kolmea jousimiestä.

Erikoistuntomerkkinä oli vielä etutukkiin kiinnitetty lyijysinetti silkkinauhassa.  Joukkuekilpailun nauha oli sinimusta, muissa kivääreissä sinivalkoinen.

Kivääriä m.28 - 30 valmistettiin vuodesta 1933 vuoteen 1938 n. 3000 kpl vuodessa ja vuosina 1939 - 1940 yli 10 000 kpl valtion varoilla.  Ne jaettiin suojeluskuntapiireille siten, että kussakin piirissä olisi kiväärimallia suunnilleen sama prosenttimäärä.  Talvisodan aikana valmistuneet kiväärit, n.25 kpl päivässä, jaettiin suoraan kenttäarmeijalle, jolle suojeluskuntain kiväärit muutenkin jo syksyn 1939 liikekannallepanon aikana olivat menneet siitä riippumatta siirtyikö kiväärin haltija rintamajoukkoihin vai ei.

Lisäksi tulivat ns, yksitysvarakiväärit, joiden kokonaismääräksi vuosina 1934 - 1938 saadaan vähän alle 12 000 asetta. Yksityisvarakivääri oli valtion, mutta suojeluskuntalainen sai sitä käyttää.  Liikekannallepanossa hänellä ei ollut siihen nähden määräysvaltaa.

Kaikkiaan kivääriä m.28 - 30 valmistettiin n. 40 000 kpl, joiden numerot sijoittuvat välille n. 33 000 - n. 72 000.  Valmistus päättyi vuoden 1940 loppukuukausina, jolloin vihdoin viimein päästiin koko puolustusvoimille tarkoitettuun yleiskivääriin m.39.

Lisäksi Sako myi pääasiassa Oy Skoha Ab:n kautta vuosina 1935 - 1941 suunnilleen 1500 kivääriä m.28 - 30.  Nämä aseet on varustettu leimalla SAKO RIIHIMÄKI ja niiden numerointi on tehtaan omassa numerosarjassa n. 100 000 - 101 500.

Myyntikivääreissä on ilmeisesti tilaajasta riippuen erityisen hyvin viimeisteltyjä yksilöitä, mutta niitä on myös sekundatukeilla varustettuina.

100 000 - sarjaan kuuluvia kivääreitä esiintyy erilaisin omistuslevykkein varustettuina lahjaesineinä ja palkintoina.

 

I H

Lähteet:

Timo Hyytinen:  Arma Fennica 2.  Sotilasaseet

Kuvat julkaistu luvalla

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com