Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

VERIKOIRAT

 

Vuonna 1905 Venäjän sortokausi jatkui Suomessa jo kuudetta vuotta. Tuona vuonna politiikka alkoi todella näkyä Helsingin kaduilla. Alkoi Suomen historian ensimmäinen poliittisten terroritekojen kausi.

Suomessa syntyi 1900-luvun alussa useita koululaisten ja opiskelijoiden itsenäisyysaktivistiryhmiä, Viipurissa oli Veljesliitto, Vaasassa Meri ja Maa ja Porissa Triumviirit. Suurimmalla osalla ryhmistä aktivismi jäi lähinnä puheiden tasolle.

Isänmaahan

Samoihin aikoihin alkoi Helsingissä ryhmä Suomalaisen reaalilyseon oppilaita kulkea Kallion työläiskaupunginosan läpi kohti Pasilaa olevalle joutomaalle. Katajapuskia kasvaneelta kallioiselta alueelta ryhmä omi itselleen nyppylän ”ikuiseksi ja jakamattomaksi omistuksekseen” ja nimesi sen Itsenäiseksi Suomeksi tai Isänmaaksi. Ryhmän jäsenet vierailivat Isänmaassa usein ja pystyttivät sen laelle sinivalkoisen lipun, koska Topelius oli eräässä laulussa maininnut juuri nämä värit Suomelle kuuluviksi. Aluksi toiminta oli lähinnä lasten leikkejä ja Isänmaan puolustuslaitteet koostuivat pääosin lumipalloista, mutta kevään vietyä ammusvarastot hankittiin tykistöksi Pasilan konepajan hylkytavarasta metrin pituisia rautaputkia, jotka ladattiin raudan kappaleilla ja ruutipanoksilla. Samaan aikaan vahvistettiin myös organisaatiota ja karsittiin luopiot joukosta. Ryhmällä ei ollut sääntöjä, ja jotta salaisuus olisi helpompi säilyttää, myös nimi vaihteli useasti. Samasta syystä jäseneksi pääsyyn vaadittiin kolmen jäsenen takuut.

Yksi syy näiden ryhmittymien syntyyn voidaan johtaa 1800- luvun jälkimmäisen puoliskon koulutuspolitiikkaan. 1870- luvulle asti suomenkielisten kouluttautuminen oli harvinaista. Kielitaistelun käännekohdassa suomenkielisiä oppikouluja perustettiin kuitenkin niin ahkeraan, että ruumiillista työtä vieroksuvista puoliherroista tuli ylitarjontaa. Samoihin aikoihin opinto-ohjelmia uudistettiin pois latinasta ja klassikoista kohti nykykieliä sekä liike-elämän ja hallinnon perusteita. Yksi sivistysihannetta innokkaimmin uudistaneista kouluista oli Helsingin Suomalainen Reaalilyseo, joka oli suuri poikakoulu nykyisellä Kalevankadulla. Koulun oppilaskunnan säätytausta oli vuosisadan vaihteessa hyvinkin tasa-arvoista. Myös laajojen kansanryhmien lapset innostuivat politiikasta vähintään siinä määrin, kuin edellisen polven säätyläiset kielikiihkossaan.

Vaikka koulu oli moderni, niin Isänmaan perustajien ihanteet löytyivät historiasta ja yhdestä kirjasta: Vänrikki Stoolin tarinat. 1800- luvun puolimaissa kirjoitettuun kirjaan ei alkuaan sisältynyt ryssävihaa, pelkästään Suomen sodan ihannointia. Runeberg ei kirjoittaessaan tiennyt keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan tulevasta välirikosta, eikä osannut kuvitella, että kirja nousisi innoittamaan attentaatteja. Vänrikki Stoolin tarinoista otettiin pelkästään 1899 eli helmikuun manifestin vuonna, neljä koulukirjapainosta, yli 50 000 kappaletta ja se nousi kiihottamaan levottomia yksilöitä ja sukupolvia tuon ajan itsenäisyysaktivisteista Otto Wille Kuusiseen.

Yksi Vänrikki Stoolin tarinoita ihannoivista reaalilyseolaisista oli säännöllisesti Isänmaahan hiihtelevä 15-vuotias Arvi Nikolainen. Arvin isä oli Israel- niminen räätäli ja ilmeisesti suku oli hiljakkoin kääntynyt juutalaisuudesta kristinuskoon. Arvin mielikuvitus ja aloitteellisuus pääsivät oikeuksiinsa Isänmaassa ja hänestä tulikin porukan johtaja. Etninen tausta ei estänyt häntä ihannoimasta Vänrikki Stoolin tarinoita, joissa hänen samaistumisensa kohde oli erityisesti Wilhelm von Schwerin, 15 vuotiaana Suomen sotaan osallistunut poika.

Aktivismi kasvaa koulussa

Kukaan Isänmaalaisista ei tullut erityisen kuuluisasta suvusta. Sotaisin tausta oli Helge Hyrkstedtillä, jonka isä oli sotilaspappi. Huolimatta Reaalilyseon asemasta kielitaistelun hedelmänä, mukaan mahtui myös Bakussa syntynyt Bertel Rosenbröijer sekä riikinruotsalaisen puutarhurin poika Thorleif Zätterlöf. Muita tärkeimpiä jäseniä olivat Kustaa Seger, Mauritz Kiljander, Martti Eklund ja Auli Markkula.

Jäsenillä ei ollut yhteistä säätytaustaa, joka olisi yhdistänyt heitä. Toverihenki oli siitä huolimatta erittäin vahva. Hierarkiassa kohoaminen onnistui erilaisilla kepposilla, eikä kukaan antanut toisia ilmi. Mieluummin vaikka laitettiin koko koulu kärsimään kollektiivisia rangaistuksia, joita tuolloin käytettiin. Mitään järisyttäviä ongelmia koulussa ei kuitenkaan aiheutunut, sillä tykistöleikit jäivät kaupungin ulkopuolelle. Lähinnä opettajia huoletti pulpetteihin kaiverretut ruokottomat kuviot. Koulunkäynti ei ketään osallisista juurikaan kiinnostanut, luokallejääntejä ja ehtoja tuli, mutta samalla käytösnumeroiksi tuli kymppejäkin.

Pelkästään Vänrikki Stoolin tarinat ei kuitenkaan radikalisoitumisen taustalla ollut. Yhtenä vaikuttimena oli se, että viidelläsadalla pojalla oli käytettävissään vain noin 500 neliön piha. Oli siis luonnollista, että energiaa purkautui koulun alueen ulkopuolelle. Reaalilyseo kävi perinteisesti neljää sotaa, joita opettajat eivät edes yrittäneet hillitä. Alaluokilla tapeltiin kansakoululaisten kanssa. Suomenkielisistä kouluista perivihollinen oli Helsingin Suomalainen Normaalilyseo. Lisäksi taisteluita käytiin ruotsin- ja venäjänkielisiä kouluja vastaan. Vaikka joutomailla ja aukeilla oteltiin organisoidusti, niin väärän kielen molottaja saattoi saada kuonoonsa kadulla ihan yksi yhtä vastaan tilanteissakin.

Koululaiset myös pakotettiin opettelemaan venäjää, johon isänmaalaisen ryhmän jäsenet reagoivat yksinkertaisesti jäämällä tunneilta pois. Rangaistuksiahan siitä tietysti tuli, syynä luvaton ja aiheeton poissaolo, josta tosin aiheeton yleensä viivattiin jälkikäteen yli. Suurempi kysymys oli suomalaisen sotaväen lakkauttaminen, jonka seurauksena monia odotti palvelus venäläisissä joukko-osastoissa. Tämän takia monia yläluokkalaisia jäi pois kutsunnoista ja kutsuntoihin menneitä herjattiin. Syntyneistä kahakoista päätyi putkaan myös muutama isänmaalaisten jäsen.

Ryhmän jäsenet olivat mukana niin kutsutussa kasakkamellakassa 18.4.1902. Erityisesti kunnostautui Arvi Nikolainen, joka onnistui osumaan katukivellä kasakan hevoseen saaden tämän pillastumaan. Nikolainen ja Seger joutuivat suomalaisen poliisin käsiin, mutta pääsivät pakenemaan kun ohi ratsastanut venäläinen vahingossa löi poliisin tainnoksiin. Nikolainen tosin tarkasti poliisin kunnon, ennen pakenemistaan. Venäläisten ylivoima taltutti väkijoukon, mutta kahakka lujitti jäsenten omaa luottamusta ryhmään.

Kagaali ja muut väkivaltaa kaihtaneet maanalaiset järjestöt käyttivät isänmaalaisia ja muita vastaavia järjestöjä juoksupoikinaan lentolehtisten, salaisten viestien ja muun vastaavan materiaalin levityksessä. Nuoret olivat innoissaan, kun joku käytti heitä Suomen hyväksi. Aikuisilta ei kuitenkaan riittänyt tarpeeksi tehtäviä kaikille ja niinpä aktivoituminen kanavoitui myös omatoimisesti.

Sodanjulistus, jota monet olivat kaivanneet tuli syksyllä 1903, kun kouluylihallitus määräsi kaikkiin kouluihin ripustettavaksi tsaari Nikolai II:n kuvan ja pojat päättivätkin tuhota tuon kuvan. Päivällä irrotettiin valmiiksi säpet koulun kellarikerroksen laulusalin ikkunasta. Illan pimetessä joukko kokoontui Vanhan kirkon puistoon ja muun joukon jännittäessä tai vartioidessa kaksi, tiettävästi Auli Markkula ja Thorleif Zätterlöf menivät kouluun ja irrottivat sorron symbolin kehyksistään sekä kehysten päällä olleen keisarillisen kruunun. Alun perin tarkoitus oli korvata Nikolain kuva Edvard Iston Hyökkäys- teoksella, jossa Venäjän kaksipäinen kotka raastaa Suomi-neidolta lakikirjaa, mutta kopiota siitä ei löytynyt ajoissa. Ei teko nytkään jäänyt huomaamatta, mutta syyllisiä ei kiinni saatu, eikä juuri haeskeltukaan. Rehtori Kerppola hankki vähin äänin uuden kuvan, jonka pojat jättivät rauhaan, koska eivät halunneet opettajille vaikeuksia.

Tämän jälkeen porukan suunta muuttui. Keppostelu ja juoksupoikana toimiminen ei riittänyt Arvi Nikolaiselle, hänestä tuli päivä päivältä kiihkeämpi ja hän sai tovereitaan merkittävimpiä tehtäviä. Kerran hän tapasi aktivistin ja lakimiehen Johannes Gummerruksen. Tuon tapaamisen jälkeen Arvi ilmoitti suunnan muutoksesta. Suomen itsenäisyyttä ajava kansanliike oli jakautumassa passiiviseen ja aktiiviseen siipeen, joista jälkimmäinen harkitsi aseistautumista. Nikolainenkin vaati omiltaan puolen valitsemista ja ratkaisi väittelyn hyväkseen todistaessaan olevansa tosissaan esittelemällä kahta revolveria.

Ensin Bobrikov

Kaiken pahan alku ja juuri Suomessa oli tietysti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Ei siis ole yllätys, että Isänmaassakin tämän surmaamista alettiin suunnitella. Turvallisuussyistä suunnitelmasta tiesi mahdollisimman harva, käytännössä vain ne, jotka tekoon osallistuisivat. Ennakkoluulottomasti ja omaperäisestikin teon paikaksi valikoitui Uspenskin katedraali ja menetelmäksi pommi. Paikka piti tietenkin tiedustella, mutta pelättiin poikien suomea puhuvina ja luterilaisen näköisinä herättävän siellä huomiota. Toverikunnan juhlissa oli silloin tällöin vieraillut venäläisen tyttökoulun oppilaita, joita siedettiin paremmin kuin miespuolisia ”ryssiä”. Näitä tuttavuuksia käytettiin hyväksi ja Arvi Nikolainen, Mauritz Kiljander ja Helge Hyrkstedt koukkasivat käsikynkkään venäläisdaamit ja pääsivät sisälle katedraaliin, jossa heihin ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.

Tiedusteluretkellä suunnitelma selkiytyi. Bobrikovilla oli tapana kumartaa ikonin edessä ristinmerkkiä tehdessään ja siinä asennossa hänet tuli surmata. Iskun toteuttamista harkittiin myös katedraalin ulkopuolella, jossa pommin voisi heittää väkijoukosta. Sivullisia uhreja ei voitaisi välttää ja joku omistakin saattaisi saada surmansa. Vaikka tarvittaessa oma henki oltiin valmiita uhraamaan, niin sen uhalla ei kuitenkaan ehdoin tahdoin ryhdytty toimimaan ja siksi sotaväen reitit ja toimet tiedusteltiin tarkkaan. Tämän tiedustelun aikana Bobrikov kulki kerran vain kolmen metrin päästä poikia. Sitä millaisia reaktioita Venäjällä ja venäläisissä katedraalissa tehty isku aiheuttaisi, pojat eivät miettineet. Teko kuitenkin kariutui niinkin yksinkertaiseen seikkaan kuin pommin puutteeseen. Kukaan pojista ei sellaista osannut rakentaa, eikä sen hankkiminenkaan ollut tuolloin mahdollista. Aikaa kului toukokuun puoleenväliin 1904, jolloin Nikolainen ilmoitti saavansa syksyllä oivallisia taskuaseita. Päätettiin siis käyttää niitä ja siirtää iskua. Mitä syksyllä sitten olisi tapahtunut jää tietämättä, sillä Eugen Schauman ehti ensin ja ampui Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904.

1900- luvun alun terrori olisi Suomessa saattanut jäädä puheiden asteelle, ilman Bobrikovin murhaa. Suomessa arasteltiin oman hengen riskeeraamista, tai mikä pahempaa jatkettiin vaan arkista elämää välinpitämättöminä venäläistämistoimia kohtaan. Bobrikovin murha oli tekona näkyvyydeltään ja sytyttävyydeltään aivan ylivoimainen. Vaikka totuus olikin pitkälti toisenlainen, niin aktivistien propaganda näytti Eugen Schaumanin koko elämän kasvamisena suureen tehtävään. Hiljainen ja yksinäinen mies kuitenkin uskalsi tehdä sen, mistä monet vain puhuivat ja kasvoi näin monien aktivistien idoliksi. Näin myös Isänmaalaisten keskuudessa.

Verikoirat muotoutuu

Isänmaalaiset ryhtyivät tiivistämään sisärengastaan ja verivalan vannoneet nimettiin ”eugenschaumaneiksi”. Suomen irrottamiseen Venäjästä valmistautui parikymmentä 14–17-vuotiasta poikaa.

Syksyllä 1904 Arvi Nikolainen hankki lupaamiaan käsiaseita. Komea Colt sai aiemmat pistoolit kalpenemaan. Asetta porukalla ihailtaessa ja hypisteltäessä Colt laukesi ja luoti lävisti keittiön seinän. Ensimmäiseksi uhriksi olikin joutua sivullinen, sillä seinän takana oli Hyrkstedtin epäpoliittinen serkku tekemässä voileipää, mutta sattui kai kumartumaan juuri oikealla hetkellä.

Talvella 1904–1905 alkoivat eri koulujen aktivistiryhmät etsiä toisiaan. Maan tihentyneissä tunnelmissa Reaalilyseon Isänmaalaisetkin alkoivat lähestyä lumisotien perivihollista Normaalilyseota. Normaalilyseoon oli jo perustettu järjestö nimeltä Sica, latinankielen tikaria tarkoittavan sanan mukaan. Nimi oli sikäli enteellinen, että maailman ensimmäisenä terroristijärjestönä pidetyt Sikariukset, eli tikarimiehet, pistelivät aikanaan Palestiinassa roomalaista sortovaltaa ja juutalaisia myöntyvyysmiehiä. Seuraavaksi mukaan kutsuttiin ruotsinkielisiä oppikouluja. Ruotsinkielisistä kouluista mukaan tuli useita aatelissukujen poikia ja keskusjärjestöstä tulikin elitistinen verrattuna vanhaan Isänmaan väkeen.

1900- luvun alkuvuosina ympäri maata perustettujen koululaisten aktivistiryhmien teot eivät kuitenkaan juuri puhjenneet väkivallaksi. Pelkkä seurojen yhdistyminen ei sitä saanut aikaan Helsingissäkään. Ryhmän rohkeus tiivistyi vasta kun mukaan tuli ulkopuolinen, 22-vuotias Karl Gustaf Konrad Nyman.

Liikanimellä suurisuu ylioppilaspiireissä tunnettu Kalle Nyman oli ylioppilas ja toimi farmaseuttina Stigzeliuksen apteekissa Kauppatorilla. Kovin kummoisia meriittejä Nymanilla ei ollut, mutta ei hän niitä tarvinnutkaan saavuttaakseen kunnioitusta viisi vuotta nuoremmissa lyseolaisissa. Hänellä oli tuttavia porvarillisen aktivismin huipulla sekä työväenjärjestöissä, joista osa pyrki kansalliseen yhteisrintamaan. Tätä kautta ryhmälle virtasi myös aseita, erityisesti Browning- revolvereita. Kalle Nyman keksi korvata epämääräisen Isänmaan, sivistyssana Sican ja muuten vaikean eugenschaumanin uudella keskusjärjestön yhteisellä nimellä Verikoirat, Blodhundarna. Leikeistä oli viimeinkin tulossa totta ja oli aika ryhtyä sanoista tekoihin.

Helsingissä puhkesi mielenosoituksia tammikuussa 1905. Mielenosoitukset hajotettiin väkipakolla, mutta ketään tappamatta. Propagandassa väitettiin tavallisia kansalaisia ahdistellun ja häiriöitä jopa viranomaisten puolesta provosoidun. 6.2. tapahtui prokuraattori Soisalon-Soinisen murha ja maaliskuussa Viipurin läänin kuvernööri Mjasojedovin murhayritys. Verikoirien ensimmäinen isku tapahtui myös keväällä 1905, kun laitakaupungilla piestiin venäläinen ratsupoliisi. Luultavasti pahoinpitelyitä tapahtui useampia, mutta ensimmäinen kuolonuhri ei ollut venäläinen, vaan suomalainen viilari Arvo Fabian Virtanen.

Terroriteot alkavat

Verikoirat toteuttivat vuonna 1905 ainakin kolme, mahdollisesti viisi murhaa sekä muutaman muun terroriteon. Uhreista päätettäessä ryhmän kokouksissa Kalle Nyman esiintyi syyttäjänä ja perusteli kantojaan antaen vaikutelman, että ehdotus, jopa käsky oli tullut ylempää, aikuisten aktivistien sisärenkaasta. Yleensä hän antoi ymmärtää, että komento tuli Suomen aktiivisesta vastustuspuolueesta, vaikka ainakaan aina ei ollut näin. Joka tapauksessa Verikoirat tuskin olivat edes kuulleet Virtasesta, ennen kuin murha tuli heidän tehtäväkseen.

Arvo Virtanen oli 20- vuotias viilari ja oli asialleen omistautunut, mutta roolissaan epäonnistunut aktivisti. Häntä oli kuulusteltu kuvernööri Mjasojedovin murhayrityksen ja kapakkatappelun takia. Jostakin syystä Virtanen oli päästetty vapaaksi hyvin nopeasti – liian nopeasti. Virtanen ei ollut järjestöjen johtomiehiä, mutta sisärengas huolestui. Erityisesti syytä huoleen oli Nymanilla, joka oli suositellut Virtasta. Virtasta epäiltiin petturiksi kohtalaisin, mutta ei horjumattomin perustein. Joka tapauksessa varoittavan esimerkin pelotevaikutus oli tärkeämpää, kuin ehkä puuttuvat todisteet.

Virtanen kuuli olevansa epäilty petturuudesta ja piileskeli Punavuoressa ja pelkäsi kuollakseen. Häntä odottivat uudet ikävyydet myös virkavallan taholta. Kiroillen Virtanen pakkasi tavaroitaan ja poistui asunnostaan kasvojaan peitelleen seuralaisen kanssa kertomatta minne. Juonen takana oli ilmeisesti työväenliikkeen aktiiveja, jotka hankkivat itselleen alibin istumalla punavuoressa ravintola du Romissa. Jossakin keskikaupungilla Virtanen kohtasi Nymanin johtamat Verikoirat. Miten Virtanen saatiin mukaan, ei tiedetä, ehkä vihjaamalla salaisesta kokouksesta, mutta ryhmä ryhtyi kuljettamaan häntä läpi Siltasaaren Kallioon ja Sörnäisten sataman sivuraidetta myötäilleelle polulle. Suunniteltua tai sattumaa, reitti vei Isänmaahan, jonne päästiin puoli neljän maissa yöllä.

Virtasen murha muistuttaa enemmän teloitusta, kuin salamurhaa. Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan Virtanen näki tappajansa ja ehti anella armoa. Ensimmäinen luoti läpäisi suojaksi nostetun käden, joku seuraavista hatun. Kuoleman aiheuttivat lähietäisyydeltä nenänjuureen ja rintaan ammutut laukaukset. Kätkemättä jätetty ruumis löytyi seuraavan aamuna. Tutkimukset alkoivat vaivalloisesti johtuen osittain poliisilaitoksen venäläistämisestä johtuneesta kielimuurista. Jos silminnäkijöitä oli, niin he pysyivät hiljaa joko pelosta tai poliisia kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä. Ilman tuloksellista tutkimustakin koko Helsinki tiesi, miksi Arvo Virtanen oli kuollut.

Luoteja ja pommeja

Taustavaikuttajat vuokrasivat Verikoirien toimintaa varten huoneiston Pohjois- Esplanadilta, osittain ehkä myös pitääkseen ryhmää silmällä. Paikka oli keskeinen ja käytäviä pitkin aukesi pakoreitti korttelin jokaiselle sivulle. Siellä ryhmän oli hyvä kokoontua tekemään suunnitelmia ja tarvittaessa yöpyä.

Verikoirien seuraava attentaatti kuitenkin epäonnistui. Ylioppilas Artturi Salovaaran oli tarkoitus surmata pommilla kenraalikuvernöörin apulainen Vladimir Deutrich heinäkuun 19. 1905. Pommi oli kuitenkin pelkkä ruudilla täytetty sardiinipurkki ja Deutrich loukkaantui vain lievästi sääreen. Pakoreitin varmistaminen ja takaa-ajajien pidättely kuitenkin onnistui ja Salovaara pääsi pakenemaan. Nyman antoi hänelle valepuvun, jossa hän pääsi ulkomaille.

Pitkä hiljanelo ei sopinut Verikoirille ja vaikka ylempää ei käskyjä tullut, iskuja päätettiin jatkaa. Verikoirat päättivät ottaa tähtäimeensä santarmit ja poliisit osittain siksi, että he olivat verrattain helppoja uhreja. Luultavasti arvalla valittu aseistettu hahmo lähti 20. elokuuta tummaan pukuun pukeutuneena väijymään Kaivopuistoon. On mahdollista, että tähtäimessä oli eräs tietty ”ryssän kätyri”, mutta uhriksi päätyi suomalainen konstaapeli Johan Forstén. Luodit osuivat selkään ja reiteen ja Forstén kuoli neljän päivän kuluttua infektioon. Vaikka tapauksella oli silminnäkijöitä, niin tuntomerkeiksi jäi vain miespuolisuus. Ruumiinavauksessa löytynyt luotikaan ei vihjeitä antanut. Tulinopeuden perusteella aseeksi pääteltiin Browning- revolveri.

Forsténin surma oli propagandamielessä ristiriitainen, sillä häneltä jäi leski ja kolme alaikäistä lasta. Rikospaikka kuitenkin todettiin niin sopivaksi, että sille ehkä vielä palattaisiin. Parin viikon kuluttua Kaivopuistosta löytyi ruumis, jonka kallo oli murskattu lähes tunnistamattomaksi. Kyseessä oli nuori työmies, jolla ei ilmeisesti ollut ainakaan virallista yhteyttä poliisiin. Lehdistössä tapaus kuitenkin yhdistettiin Forsténin murhaan urkkijan surmana tai väärinkäsityksenä. Verikoirien syyllisyyttä ei kuitenkaan varmana voi tässä tapauksessa pitää.

2. syyskuuta noin puoli vuotta Suomessa ollut santarmialiupseeri Mark Denisuk oli juuri päättänyt työvuoronsa ja oli edelleen virkapuvussa kävelemässä kohti kotiaan. Kansakoulunkadulla häntä ammuttiin kahdesti selkään. Denisuk vastasi tuleen kuitenkaan osumatta ja huomaamatta haavoittumistaan lähti takaa-ajoon. Hän oli juuri saamaisillaan ampujan kiinni, kun Annankadun ja Eerikinkadun kulmassa väkijoukko pysäytti hänet. Väkijoukossa oli satunnaisesti tai tarkoituksella ilmaantuneiden ohikulkijoiden lisäksi kaksi suomalaista poliisia. Ilmeisesti joku väkijoukossa väitti santarmin ammuskelleen turhaan ja osittain kielimuurin vuoksi poliisit ymmärsivät asetelman väärin ja nyt jo vammojen heikentämä Denisuk vietiin väkivalloin Eerikinkadun poliisiasemalle ja ampuja pääsi pakoon. Poliisiasemalla Denisuk paljasti vammansa mutta vielä silloinkin hänen väitettiin haavoittaneen itseään. Luodit olivat kuitenkin osuneet takaapäin. Denisukin vammat olivat erittäin vakavat, sillä kirurgisessa sairaalassa häneltä mm. poistettiin lähes metri suolta. Ampujaa ei koskaan saatu kiinni, eikä myöskään niitä, jotka olivat estäneet ampujan takaa-ajon ja syyttäneet Denisukia. Eerikinkadun poliisiaseman suomalainen päällikkö ei vienyt kirjoihin väkijoukossa olleita, joissa epäilemättä oli ampujan apureita, saaden siksi potkut tehtävästään. Denisuk kuoli vammoihinsa noin vuoden kuluttua.

Seuraavaksi kohteeksi valikoitui Eerikinkatu 10:ssä sijainnut poliisiasema III. Asemalla palveli virolaisia poliiseja, jotka olivat erityisen halpamaisessa maineessa. Tekotapa vaihtui pommiin, menetelmän käytön aiemmista ongelmista huolimatta. Eikä ongelmilta säästytty nytkään. Aamuyöllä 5. syyskuuta, vain pari päivää Denisukin ampumisen jälkeen, pommimiehet raapivat puoli rasiallista tikkuja, vain huomatakseen, että sytytyslankaa ei saanut syttymään kuin sikarinpään hehkulla. Sikaria ei sentään tarvinnut lainata ohikulkijoilta. Pommin valmistusaineet oli mahdollisesti toimittanut Mauritz Kiljander, jonka isäpuoli toimi kemistinä. Pommin heittäjäksi ryhtyi Arvi Nikolainen, joka halusi vahvistaa asemiaan Verikoirien johdossa, tai vähintäänkin Nymanin esikuntapäällikkönä. Nikolainen osui maaliinsa ja pommi räjähti aivan poliisiaseman edessä. Pamahdus kuului Pasilaan asti, kolmesataa ikkunaa rikkoutui ja pommissa olleita pellin palasia jäi seiniin törröttämään. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut vakavasti. Kadulle rynnännyttä poliisikomisario Palutskia tähtäiltiin aseella, mutta kukaan ei kuitenkaan ampunut. Tälläkin kertaa onnistuttiin aiheuttamaan sen verran hämminkiä, että pommimiehet pääsivät pakenemaan. Muutamat heikot havainnot eivät riittäneet kaupungissa, joka suhtautui poliisiin vihamielisesti.

Toiveissa suuri saalis

Seuraava kohde olikin sitten kunnianhimoisempi. Syyskuun lopulla 1905 aktivistijohtajat kuulivat tsaari Nikolai II:n saapuvan metsästysretkelle Kannakselle Koiviston saareen. Aktivistijohtajat ehdottivat murhatyötä Verikoirille ja Kannakselle lähtivätkin ainakin Arvi Nikolainen, Gunnar Björling, Kalle Nyman ja tämän pikkuveli Primus Nyman, jota pidettiin joukon parhaana ampujana. Koivistoa kohti matkustavalla ryhmällä oli mukanaan revolverien lisäksi farmaseutti Nymanin valmistamat myrkkykapselit mahdollista itsemurhaa varten. Näitä ei tarvittu, sillä perille päästyään ryhmä kuuli kohteen lähteneen kotiin saalistettuaan jäniksen ja ketun. Verikoirilla ei ollut mitään suunnitelmaa surmatyön toteuttamiseksi, joten on kyseenalaista, olisivatko he tekoon pystyneet, vaikka eivät olisikaan myöhästyneet. Toisaalta omatoimisuuden aika oli jo jäänyt taakse. Koivistoon matkanneista vain puolet oli alaikäisiä ja ryhmän taustalla oli kokeneita poliitikkoja ja kypsää harkintaa.

Jälkeenpäin kaikki taustalla olleet nimimiehet kiistivät osallisuutensa, vaikka olivatkin hankkineet Verikoirille Pohjois-Esplanadin tukikohdan. Taustalla olleet väittivät ottaneensa Verikoirat huomaansa voidakseen paremmin valvoa toimintaa. Kuitenkaan he eivät tehneet mitään surmatöiden estämiseksi ja vaikka keisarinmurha ei onnistunutkaan, Verikoirat olivat arvokkaita vastarintaliikkeelle. Verikoirat olivat asialleen omistautuneita ja kohelsivat vähemmän kuin aikuiset.

Laukaukset Punavuoressa

Lokakuussa oli aika palata takaisin pienempien saaliiden luokse. Puoli kahden maissa yöllä 3. lokakuuta kolme poliisia partioi Punavuoressa. Poliisit olivat noin korttelin päässä toisistaan eikä muodostelma sopinut selustan suojaamiseen. Väijytys oli yksinkertainen: Annankadun ja Ison Roobertinkadun kulmassa kaksi nuorta miestä ampui lähietäisyydeltä konstaapeli Nikolai Mitrofanovia, joka sattui olemaan partion ainoa venäläinen. Laukaukset, jota osuivat Mitrofanovia päähän ja vartaloon, havahduttivat paikalle runsaasti vuokra-ajureita, tarjoilijoita ja ilotyttöjä. Kun konstaapelia kuljetettiin kohti sairaalaa, jonkun kuultiin huutavan: siinä se piru nyt matkustaa. Ampujat katosivat, mutta matkalla toinen pudotti silmälasinsa ja revolverinsa. Nämä tosin huomattiin vasta aamulla. Alku hässäkässä poliisien huomio kiinnittyi kahteen Korkeavuorenkadun käymälästä löytyneeseen juoppoon, jotka vaikuttivat epäilyttävän hengästyneiltä.

Poliisi kuulusteli monia ihmisiä, mutta mitään konkreettista ei saatu. Tekijät olivat onnistuneet käyttämään hyväkseen Punavuoren vilinää. Pudonneesta revolverista löytyneet luodit osoittautuivat samanlaisiksi kuin Mitrofanovista kaivetut ja lähistöltä löytyi vielä kaksi muutakin asetta. Aseet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään ja oikeiden jälkien puuttuessa poliisi seurasi vääriä. Käymälästä löytyneet miehet, portieeri ja tarjoilija, olivat lähellä joutua sijaiskärsijöiksi ja joutuivat oikeuteen huteran aineiston pohjalta. Mahdollisesti jokin varakas taho, jonka omatuntoa kaiveli oikeusmurhan mahdollisuus, oli järjestelemässä köyhille syytetyille asianajajaksi hovioikeudenasessori Pehr Evind Svinhufvudia, mutta oikeudenkäynti lopahti jo ennen kuin tätä tarvittiin. Syyttäjänä toimineen kaupunginviskaali Adolf Mastertonin muistiot eivät tuoneet viranomaisille lisää tietoa terroristeista vaan terroristeille tietoa viranomaisista. Myöhemmin nimittäin selvisi, että syyttäjän poika Alfons kuului Verikoiriin ja vakoili isäänsä. Mitrofanov kuoli vammoihinsa seuraavan kesänä, mutta teko jäi pölyttymään mappeihin murhayrityksenä. Viilari Virtasen murhan tutkinta eteni hieman, mutta siitäkään ei ketään tuomittu.

Toiminta hiipuu

Mitrofanovin murha jäi Verikoirien viimeiseksi veriteoksi. Lokakuussa kyllä avustettiin Soisalon-Soinisen ampunutta Lennart Hohentalia pakenemaan vankilasta ja Kalle Nyman tyhjensi tilauksesta dynamiittikellarin Hämeenlinnassa. Räjähteitä varastoitiin senaatin räjäyttämistä varten, mutta se homma jäi sikseen. Marraskuun alussa toverikunta yritti saada oppilaitoksia mukaan yleislakkoon ja venäläinen tyttölyseo vallattiin Japanin sodasta opittujen banzai-huutojen raikuessa. Kaikki oli kuitenkin sikäli turhaa, että koulutyö oli keskeytetty jo viralliselta taholta.

Suurlakko jätti varjoonsa pienen ryhmän salamyhkäisen terrorismin. Verikoirille ei löytynyt erityistä tehtävää tilanteessa, jossa erityisesti työväenliike esitteli voimiaan. Samalla työväenliikkeen piirissä nousi luokkavihan lietsojia ja välit porvarilliseen puoleen, johon lyseolaispojatkin luettiin, alkoivat rakoilla. Samalla Kalle Nyman alkoi veljeillä poliisien kanssa ja leimautui provokaattoriksi esiinnyttyään lakkoon liittyneiden, mutta virkapukuisten poliisien seurassa.

Suurlakon jälkeen kaupunginviskaali Masterton sai vihjeen Verikoirien dynamiittikätköstä. Verikoiriin kuulunut Mastertonin poika kuitenkin kuuli määrätystä kotietsinnästä ja ehti varoittamaan, joten Verikoirat ehtivät ensin. Poliisi piti kyllä taloa silmällä, mutta oli hämääntynyt pihamaalla ilakoineista tyttösistä, sillä aikaa kun dynamiittia kannettiin turvaan.

Missään vaiheessa terroriteot, erityisesti poliisien ampumiset eivät saaneet kansan varauksetonta tukea. Aktiivinen Vastustuspuolue joutui julkisesti sanoutumaan irti Verikoirista osittain näiden omavaltaisen kohteiden valinnan vuoksi. Terrorismin tuomitseminen onnistui varsin kansantajuisesti syytöksillä motiivien maailmallisuudesta. Verikoirat olivat kulkeutuneet vapaaehtoisuudesta puoliammattilaisuuteen ja saivat teoistaan palkkioita. Erityisesti Kalle Nymanin leveä elämä herätti huomiota. Aktivisteille koitui laskuja ryyppäjäisistä aina majatalon sänkyjen särkemiseen. Seikkailu ja sikailu sekoittuivat ja alkuverryttely iskuja varten saatettiin tehdä prostituoitujen seurassa.

Lisäksi aktivistit joutuivat kantamaan vastuuta kaukaisten aateveljien tekosista. Yleisön ymmärrys ehtyi viimeistään, kun latvialaiset anarkistit ryöstivät Helsingissä Venäjän valtionpankin konttorin alkuvuodesta 1906. Ryöstön verisissä jälkinäytöksissä Helsingissä, Keravalla ja Tampereella sai surmansa kuusi ihmistä. Vaikka Verikoirat eivät itse aseita tässä yhteydessä heilutelleetkaan, niin valmisteluihin he olivat syyllistyneet.

 Mitä jäi käteen?

Yksikään Verikoira ei maksanut teoistaan hengellään. Moraalinen taakka kuitenkin kasvoi. Kalle Nyman jäi kiinni dynamiittivarkaudesta sekä latvialasten avustamisesta ja sai kuritushuonetuomion. Tuomion jälkeen hänestä tuli epähenkilö vanhoille liittolaisilleen. Mahdollisesti Nyman muutti Kanadaan, mutta toisten tietojen mukaan hän toimi 1930-luvulla apteekkarina Inarissa. Hyrkstedt jäi koulussa kiinni saksan kokeessa lunttaamisesta ja potkittiin pois juuri ylioppilaskirjoitusten alla ja häntä avustanutta Rosenbröijeriä rangaistiin myös. Myöskään Arvi Nikolainen ei saanut valkolakkia. Hänet katsottiin oma-aloitteisesti eronneeksi maaliskuussa 1906. Hän osallistui ryöstöihin, joilla maanalaiset järjestöt hankkivat varoja ja useista rikoksista etsittynä hän poistui maasta kohti Amerikkaa vuonna 1908.

Verikoirien jäsenet teettivät seikkailuistaan itselleen muistomitalin, mutta muutoin ryhmä painui unohduksiin. Verikoirien kohtaloksi ei tullut esikuvien Wilhelm von Schwerinin tai Eugen Schaumanin seuraaminen loppuun saakka. Santarmin laukaus kohti hyökkääjää meni ohi, joten Kansakoulun kadulle ei tullut muistolaattaa, eikä kukaan räjäyttänyt itseään Eerikinkadulla. Verikoirat pysyivät haavoittumattomina, joten heistä ei myöskään tullut kuolemattomia. Kun Arvi Nikolainen jätti isänmaan pettyneenä, päihtyneenä ja masentuneena, hän totesi:

”Kukas tässä nyt on jotakin aikaansaanut? … Eugen Schauman, niin, mutta ei kukaan muu!”

HR

Esitelmä pidetty TKP:n esitelmäpäivänä 30.1.2011

 

Lähteet:

Esitelmä perustuu Teemu Keskisarjan kirjan Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista lukuun Lyseon verikoirat, Ateena kustannus 2010

Muita lähteitä:

Eino I Parmanen: Taistelujen kirja osa III, WSOY 1939

Tommi Nieminen: Helsinkiläisteinien ryhmä teki poliittisia murhia viime vuosisadan alussa, Helsingin Sanomat 17.1.2010

Wikipedia: Verikoirat(salaseura) 24.11.2010

 

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com