Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                                 Onnin sotatie

 

Onni Uskelin syntyi Valkjärvellä 8.12.1925. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja kirvesmies. Lapsuus sujui viisijäsenisen sisarusparven toiseksi vanhimpana koulua käyden ja välillä naapuri kylien lasten kanssa nahistellen. – Omenavarkaissakin käytiin, vaikka omissakin puissa olisi ollut, muistelee Onni. Talvisodan syttyessä hän oli 13 -vuotias ja sota katkaisi kansakoulun kesken viimeisen luokan. Lapset eivät kuitenkaan ottaneet sodan syttymistä yhtä vakavasti kuin aikuiset. Vihollinen ampui tykistöllä heti Talvisodan ensimmäisenä aamuna Valkjärven keskustaan, kohteenaan JP 2:n kasarmit, niihin kuitenkaan osumatta. Valkjärvi jouduttiin luovuttamaan viholliselle jo viikon kuluttua sodan alkamisesta ja myös Uskelinit joutuivat jättämään kodin taakseen. Onnin serkkupojasta tuli viimeinen Valkjärven sankarihautaan haudattu suomalainen vainaja.

Uskelinien ensimmäiseksi evakkopaikaksi tuli Humppila, jossa samassa talossa asui myös Onnin setä perheineen. Talvi kului tehden talossa maatalon hommia, kunnes keväällä 1940 perhe muutti Forssaan Kalsun kartanoon.

Kun Valkjärvi oli vallattu Jatkosodassa, niin pitäjässä oli paljon töitä tarjolla ja asepalvelukseen liian nuoret pojat, Onni siinä mukana, sijoitettiin työpalvelukseen ympäri Valkjärveä. Onni joutui töihin Salokylään ja siellä viikon oltuaan sai kutsun keskustaan. Kukaan ei kuitenkaan kertonut, että nyt pojat jouduttekin armeijaan. Kun Onni oli palaamassa sairaslomalta takaisin yksikköönsä, katsottiin papereista, että hän ei ole vannonut sotilasvalaa. – Mentiin vaan Lappeenrannan ratsukentän viereen, missä oli neljä ”ruununraakia” ja minä joukossa nuorena poikana, eikä siinä ollut mitään muuta, pelkkä vala vain, Onni kertoo. Koruton viiden miehen valatilaisuus pidettiin 8.3.1942, Onnin ollessa vasta 16-vuotias.

Nuoret IS-miehet ValkjärvelläValan jälkeen Onnista tehtiin IS- eli ilmasuojelumies. IS- miehet suorittivat sodan aikana rintaman takana tähystys, vartiointi ym. tehtäviä. Onnillekin annettiin armeijan vaatteet, kivääri käteen ja passitettiin vartioimaan sotavankeja. Tehtäviin kuului myös kuljettaa sotavankeja hautaamaan venäläisten jälkeensä jättämiä ruumiita. Onni kertoo, kuinka eräällä hautausmatkalla hän huomasi variksen kuusen latvassa. Hän komensi vangit seis ja näytti näille varista, otti kiväärin selästään ja pudotti variksen. – Kyllä olin polleata poikaa kun vangit katsoivat ensin toisiaan, sitten minua ja pyörittelivät päätään.

Uskelinin perhe palasi Valkjärvelle jo keväällä 1942 ja silloin paljastui, että pari vuotta ennen talvisotaa rakennetut uudet rakennukset oli kaikki poltettu. Ainoastaan tiilinen navetta oli pystyssä ja siihen oli tehty jonkinlainen katettu eteinen. Siihen perhe sitten majoittui. – Melkein koko kylä sinne palasi, kun luultiin, ettei enää tarvitse pois lähteä, sanoo Onni. Koska hän oli vieläkin liian nuori armeijaan, niin hänen isänsä haki hänet IS -joukoista kotiin tekemään rakennushommia.

Kutsu palvelukseen jalkaväkeen tuli 16.6.1943. Syksyn 1943 ja kevään 1944 välillä tehtiin kaikenlaista rakennushommaa ikään kuin armeijasta poissaolevana. Onni siirrettiin Viipurin Henkilöstötäydennyskeskukseen (HTK) 6.4.1944. Tähän aikaan rintamalla oli vielä hiljaista, joten Onnikin sai toukokuussa HTK:sta kolmen viikon maanviljelysloman, jota ehdittiin vielä viikolla pidentääkin. Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys 9. kesäkuuta 1944 alkoi, kutsuttiin maanviljelyslomalaisia lukuun ottamatta kaikki muut lomalaiset takaisin rintamalle. Onni meni Viipuriin vasta lomansa loputtua 15. kesäkuuta. Tuolloin lähti vielä viimeinen matkustajajunakin Valkjärveltä Viipuriin. Junaa odotellessa Neuvostoliiton maataistelukoneet tulittivat Valkjärven asemaa joka suunnalta. Asemarakennuksen keskellä oli kivinen uuni jota Onnikin kiersi pysyäkseen suojassa aina sen mukaan, mistä koneita oli tulossa. – Rapina vaan kävi kun luodit piiskasivat seiniä ja uunia.

HTK:n porukka, jossa ei ollut ”vanhoja” lainkaan, vietiin Viipurin edustalle Turkinsaareen. Tässä vaiheessa venäläiset alkoivat jo tulemaan Uuraaseen. Saarella oli hyvin vähän varustuksia ja suojaa. Onni oli Viipurinlahdella viikon verran HTK:n porukan mukana, kunnes joukko vietiin Säkkijärven puolelle Tervajoelle, jossa nuori HTK:n joukko jaettiin vanhoihin yksiköihin.

                                            Ratsuväkeen

Onnin yksiköksi tuli eversti Gustaf Ehrnroothin komentama Hämeen Ratsurykmentti (HRR), jonka riveissä taistelut kallioisessa Turkinsaaressa jatkuivat. Turkinsaaressa oli myös 18-vuotias saksalainen luutnantti tulenjohtopäällikkönä. Vihollinen yritti tulla syöksyveneillä Uuraan ja Ravansaaren välistä maihin Turkinsaareen, mutta yksikään vene ei selvinnyt rantaan saakka.  – Saksalainen luutnantti ammutti ensin sulun taakse, ettei vihollinen pääse karkuun, sitten sulun eteen, ettei vihollinen pääse rantaan ja vasta sitten ammutti sen väliin jäävän osuuden. Se oli kyllä mies se luutnantti. Oli päivänselvää, että ilman niin vahvaa saksalaista tykistöä olisi vihollinen tullut Viipurinlahden yli jo moneen kertaan, Onni sanoo. Venäläiset yrittivät ampua Turkinsaareen myös rautatietykillä, mutta eivät osuneet saareen, vaan ammukset ujelsivat yli ja menivät Viipurinlahteen.

Turkinsaaressa oli myös hyvä seurata ilmataisteluita, joita alueella kyllä riitti. Saksalaisten Stukat toimivat kyllä tehokkaasti, Onni kertoo – Ei ehtinyt vihollinen montaakaan kertaa piiskatykillä ampua, kun Stuka tuli ja tykin luona pöllähti. Kun yksikköä alettiin siirtämään Turkinsaaresta Ilomantsia kohti, tilalle tuli täysin saksalainen miehitys. Kun yksikkö lähti Viipurinlahdelta Ilomantsiin 24.7 1944, eskadroonan vahvuus oli hieman alle 160 miestä.

Ratsuväkiprikaati kuului Ilomantsissa kenraalimajuri Erkki Raappanan komentamaan Ryhmä Raappanaan. Onnin eskadroonan päällikkönä oli ratsumestari Virkkunen ja joukkueen johtajana luutnantti Vuola. Virkkunen kuitenkin tapasi hävitä johonkin aina kun rähäkkä alkoi ilmestyen uudestaan paikalle rähinän loputtua. Virkkusen tilalle eskadroonan päälliköksi tuli Mauno Meriläinen. Ilomantsiin saavuttaessa venäläiset olivat jo tulossa Hattuvaaran kylään. Alkoivat suomalaisten suureen voittoon päättyneet Ilomantsin taistelut.

                                            Ilomantsi

Kovin Onnin kohdalle osunut taistelupaikka oli Lehmivaaran motti. Vellivaaran ja Lehmivaaran alueella oli motissa kaksi puna-armeijan divisioonaa. Onnin osasto saapui paikalle aamuyöstä ja alkoi katkaista tietä divisioonien selustassa. Suomalaiset ampuivat ensin tiellä menevien vankkureiden hevoset ja sitten miehen rattailta, jolloin vankkurit jäivät tielle tukkeeksi. Tämän jälkeen edettiin ketjussa tien kahta puolta. Onni kertoo kuinka mottia piirittäessään osasto löysi venäläisiltä jääneen leipomon, jossa oli pino vasta paistettua vuokaleipää. – Hyvin maistui tuore ruisleipä piirittäjillekin. Motissa oli myös puna-armeijan naisia, joista yksikin oli kapteenin arvoinen. Tämä ei suostunut millään antautumaan, vaan hänet täytyi tappaa riiheen. Kun motti saatiin lopullisesti kiinni, joutui Onni linjaan märkään suo-ojaan, jossa vettä oli polviin asti. Piirityksessä molemmille osapuolille tuli tappioita, koska kumpikin ampui sen minkä kerkesi. Lopulta osan venäläisistä onnistui kuitenkin paeta motista, mutta kaiken raskaan kaluston he joutuivat hylkäämään.

Vaikka Onni taistelikin ratsuväkiyksikössä, niin tämä ei juuri toiminnassa näkynyt. Ratsuväkiprikaatin hevoset oli viety Lappeenrantaan jo 1942 eikä niitä enää ollut käytössä kuin kuljetuspuolella kantohevosina yms. Myös aseistuksena oli tavalliset jalkaväenkiväärit, eikä lyhyempiä ratsuväen malleja juuri näkynyt.  – Oikeastaan ratsuväki ei näkynyt muualla kuin yksiköiden nimissä, tavallista jalkaväkeä oltiin, sanoo Onni.

Onni selvisi sodasta ilman haavoittumisia. Läheltä piti- tapaus kuitenkin sattui suurella suolla kiven viereen poteroa kaivaessa. Kuului vihellys ja hän kumartui nopeasti. Ympärillä pyörivästä maataistelukoneesta pudonnut 20mm tykin hylsy olisi osunut suoraan päähän, ellei hän olisi kumartunut. Kovalla vauhdilla tullut painava hylsy olisi taatusti vienyt hengen päähän osuessaan.

Onnin muistin mukaan kaikki Ilomantsissa kaatuneet suomalaiset saatiin talteen. Suomalaiset etenivät, joten kukaan ei jäänyt linjojen taakse. Muistissa ei ole, että kukaan hänen joukkueestaan olisi jäänyt vangiksi. Myöskään tahallisia itsensä haavoittamisia ei tiedossa ollut.

Suomalaisten voitto Ilomantsin taisteluissa osoitti Neuvostoliitolle, ettei Suomen asevoimia oltu suinkaan vielä lyöty.

                                            Sodan jälkeen varusmieheksi

Aselevon jälkeen Onnin joukko-osasto siirrettiin Uttiin Kouvolan lähelle. Hänen ikäluokkansa jäi sodan jälkeen vielä palvelukseen rauhan teosta seuraavan vuoden loppuun asti. Vielä kolme kuukautta sodan loppumisesta ei kukaan ikäluokasta tiennyt, milloin he pääsevät siviiliin tai suorittavat varusmiespalveluksen. Onnikin vietti vielä 15 kuukautta armeijan leivissä. Hommat menivät siis hieman erikoisessa järjestyksessä: ensin sota ja sitten varusmiespalvelus. Paljon halvemmalla olisi valtio päässyt, jos heidät olisi päästetty suoraan siviiliin.

– Kyllä armeijan tavaraa vietiin niin paljon kuin suinkin vaan oli mahdollista, Onni naurahtaa. Kaikenlainen kaupankäynti armeijan tavaralla oli hyvinkin yleistä. – Kait siinä lyötiin laskua siitä, että edes sodassa olo ei riittänyt korvaamaan varusmiespalvelusta, vaan piti uhrata vielä 15 kuukautta nuoruuden aikaa armeijan takia.

                                            Ratsumiehestä rakuunaksi

Varusmiehenä Onnin yksiköksi muuttui HRR:n lakkauttamisen myötä ainoaksi ratsuväkiyksiköksi jäänyt Uudenmaan Rakuunarykmentti (URR). Näin Onnistakin tuli rakuuna, vaikka sota meni ratsumiehenä. Hevosetkin tulivat kuvaan mukaan vasta sodan jälkeen. Kun sodan käyneet vanhemmat ikäluokat kotiutettiin, jäi varusmiehiä jäljelle sen verran vähän, että kun hevosia jaloiteltiin, niin miestä kohti tuli kolme hevosta. Rakuunana Lappeenrannassa Onnille tuli komentajaksi jo toinen Ehrnrooth, nimittäin Gustafin nuorempi veli Adolf. Varusmiespalveluksen aikana vuonna 1945 Onni oli Rovaniemellä korjaamassa pois saksalaisten sinne jättämää romua, mutta Lapin sotaan Onni ei joutunut.

                                            Evakkona Jämsään

Jatkosodan evakkotaipaleen aikana valkjärveläisiä siirrettiin mm. Jämsään. Varusmiespalveluksen päätyttyä myös Onni tuli Jämsään, josta Uskelinien perhe oli saanut maapaikan. Alkoi rakentaminen ja pellon raivaaminen. Uskeliineilla oli Valkjärvellä 10 hehtaaria peltoa, mutta nyt he saivat vain 3,5, joten metsästä raivattiin kahdeksan hehtaaria lisää.

 Onni oli jo kotona tehnyt rakennushommia, mutta varsinaisiin kirvesmiehen hommiin hän lähti mukaan vasta 1950-luvulla kun Kaipolan tehdasta ryhdyttiin rakentamaan. Hän oli lähes koko työuransa matkatöissä eri rakennuksilla laudoittamassa. Työmaina tulivat tutuiksi niin Naantalin ja Porvoon öljynjalostamot, Loviisan ydinvoimala kuin Äänekosken sellutehdaskin ja vei tie välillä töihin Ruotsinkin puolelle. Viimeiseksi työmaaksi jäi Kangaslammen kirkko Jyväskylässä. Sen jälkeen sairaseläke päätti työuran, vaikka haluja jatkoon olisi ollutkin. Eläkkeellä aikaa on riittänyt myös isältä perittyyn rakkaaseen harrastukseen, pilkkimiseen. – Kun vaimokin vielä aktiivisesti pilkki, niin saatoimme olla pilkillä seitsemän päivää viikossa, Onni kertoo.

Kun Onnilta kysyttiin sodassa ansaituista kunniamerkeistä, niin tämä totesi, ettei se, mikä myönnettiin sen kummempi ole, senhän saivat kaikki muutkin.

HR

IH

JR

Onni Uskelin haastateltiin kirjoittajien toimesta kevättalvella 2010

©2017 Tourulan Kivääritehtaan Perilliset ry - suntuubi.com